Kävin katsastamassa paljon puhutun Ryläyksen nousun, huiputin Mäkrän ja kävelin läpi tulevan kisan viimeiset noin 10km. Sain huomata, että kisasta tulee mutainen, liukas ja märkä. Maastossa on teknisyyttä nousuja ja laskuja unohtamatta. Maanantaina olin mennyt Kolille luottavaisin mielin (lähinnä että ei ongelmaa päästä maaliin) ja torstaina illalla en enää ollut niinkään varma siitä maaliin pääsystä. Luovuin suorilta ajatuksesta kiertää reitti alle seitsemään tuntiin, mutta suunniteltua lähtöryhmää en kuitenkaan halunnut vaihtaa.
Koko viikon tutkin monta kertaa päivässä säätiedotusta ja toivoin, että ilmatieteenlaitos poistaisi lauantailta sadepisarat ennusteestaan. Perjantaina illalla kävin hakemassa numerolapun ja samalla katsoin 130km lähdön. Ylläksellä olin kaiholla katsonut pitkämatkalaisten perään ja toivonut, että olisinpa minäkin tuolla. Nyt olin mahdottoman onnellinen ettei tarvinut lähteä rämpimään maastoon otsalampun valossa.
Oma suunnitelmani lauantaille oli lähteä liikkeelle rauhassa ja mennä rauhallisesti aina Mäkrän päälle asti. Mäkrältä Kiviniemeen pitäisi mennä vähän reippaammin (mutta silti hiljaa) koska tiesin, että Kiviniemestä alkaen minun vauhti ei päätä huimaa ja paljon tulee kävelyä. Alamäet oli tarkoitus rullailla mahdollisimman rennosti ja säästellä reisiä. Otin juomaliiviin kahden lötköpullon lisäksi juomarakon. Ajatus oli, että huoltopisteellä pysähdys vain äärimmäisessä hädässä.
Torstain ja perjantain ahdistuspaniikki oli huonosti nukutun yön jälkeen vaihtunut lauantai-aamuksi rauhallisuudeksi ja rentoudeksi. Ilon kautta mennään ja yritän päästä maaliin ennen pimeää. Kärkikaartissa en ole kuitenkaan, niin miksi turhaan stressata. Klo 9.20 tuli lupa lähtöön ja niin se monen tunnin urakka alkoi. Olen sykemittarin orja ja lievää harmitusta pukkasi kun alkuun sykemittari ei halunnut näyttää sykkeitä. Mistä minä nyt tiedän, että menen tarpeeksi rauhassa? Omiin tuntemuksiin ei voi oikein luottaa, koska esimerkiksi Pallaksen ensimmäisessä nousussa tuntui tosi hyvälle ja kun vilkaisin sykemittaria, niin sykkeet huiteli yli 170. Olin valmis heittämään koko kapistuksen lähimpään mutalätäkköön. Ennen Mäkrää sykkeet kuitenkin löytyi ja pääsin todistamaan, että Mäkrän nousu nostatti sykkeet lukemaan 187. Ei huono.
Matka Kiviniemeen meni leppoisasti. Välillä olisi ehkä tehnyt mieli mennä hieman kovempaa kun mitä menin, mutta hillitsin itseni. Polku oli välillä kohtuullisen kuivaa, välillä mutalillua ja välillä jotain savilillua, jossa suti toden teolla. Kiviniemen suunnalla kävi hyvä tuuri ja pääsin hölköttelemään suoraan veneeseen. Venematka tosin oli harmillisen lyhyt, koska en siinä ehtinyt kunnolla syömään. Kiviniemen huollon vesitarjoilut jätin väliin ja jatkoin vain matkaa. Reilu 20km kohdalla tiepätkällä oli minun kannustusjoukot (vanhemmat) asemissaan. Kävelin pätkän, söin ja juttelin porukoiden kanssa. Hyvin meni, mutta menköön. Näytti siltä, että tällä menolla pääsen maaliin.
Ryläyksen pätkä ei mennyt heittämällä, mutta ei se pahaltakaan tuntunut. Nyt ei ollut ongelmia imeytymisen ja öklötyksen kanssa. Söin matkalla karkkia, sipsiä ja suolapähkinöitä ja join veden lisäksi hiilihydraattipitoista urheilujuomaa. Nuuksion jäljiltä ei vieläkään tehnyt mieli energiapatukkaa, vaikka niitäkin oli muutama varoiksi mukana. Nälkä välillä vaivasi ihan kunnolla, mutta en minä osaa hölkätessä syödä kunnolla. Ryläyksen laskun jälkeen sain taas tsempit kannustusjoukoilta. Äiskä hölkkäsi vähän matkaa minun kanssa untuvatakki päällä, vaelluskengät jalassa ja päässä oleva huivi vinossa. Matka jatkui naurun sekaisin tuntein.
Peiponpellon vesipisteellä tein pikaisen pysähdyksen ja täytin toisen lötköpullon. En halunnut tilannetta, että lopussa vaivaa kauhea jano, mutta ei ole mitään juotavaa. Ja ei muuta kun taas mäkeä kipuamaan. Seuraavassa alamäessä alkoi sitten vasen polvi vaivaamaan. En tiennyt, että olisiko parempi juosta vai kävellä se alamäki, mutta ajattelin että jos juoksen niin vähemmän aikaa tarvii kärsiä kivusta. Tässä vaiheessa alkoi muutenkin jo tuntua jaloissa, että melkein 35km on matkaa jo taitettu. Lopun ylämäet tuntui reisissä ja alamäet vasemmassa polvessa. Ennen viimeistä noin 2km nousua rupesin vielä hädissäni kaivelemaan juomaliiviä - pakko saada jotain ruokaa ennen nousua, koska nousussa pitää keskittyä hengittämiseen. Rupesin kaivamaan karkkipussia, mutta suureksi ilokseni löysinkin unohtamani kuivattujen aprikoosien pussin. Ai että osaa ihminen olla pienestä iloinen! Kolme aprikoosia ehdin syödä ja sitten nousuun.
Ja se nousuhan oli viedä hengen. Olin kyllä tiistaina käynyt kävelemässä sen ylös, mutta eihän se ihan samalta tunnu jos on 40km matkaa jo alla. Menin niin reipasta kävelyä kun pystyin ja kaikki mahdolliset kohdat hölkkäsin. Miten se hölkkä tuntuikin niin mukavalta siinä välissä. Viimein tuli kyltti, että 500m maaliin. Eihän se sinänsä ole pitkä matka, mutta voin kertoa, että aika pitkältä se tuntui. Varsinkin viimeiset 200 metriä, kun mäki vaan jatkuu, kroppa haluaisi pysähtyä, jalat ei enää ollenkaan jaksaisi, mutta pää ei anna lupaa pysähtyä. Ja sitten pää vielä käski hölkätä viimeset metrit maaliin. Kyllä oli pää ja jalat siinä vaiheessa niin vihaisia toisilleen, että jos olisivat eri teille päässeet niin varmaan olisivat lähteneet. Pääsin kuitenkin maaliin. Ennen maalin sulkeutumista. Ennen pimeää. Ajalla 7.00.41 (netto) ja 7.01.53 (brutto). Sijoituksella 81/160. Sykemittarin näyttäessä matkaksi 42,65km.
Mitkä on mietteet nyt muutamaa päivää myöhemmin?
Jalat on antanu koko ajan kävellä hyvin. Lihaksissa tuntuu, mutta se ei vaikeuta kävelemistä. Polvi ilmottelee itsestään välillä, mutta hyvin harvoin. Muutama rakko on hyvää vauhtia paranemassa. Oli kiva päästä maaliin, mutta osaanko olla tyytyväinen suoritukseeni - en. Joskus muutama vuosi sitten ihailin katumaratonin juoksijoita kun he jaksoivat juosta niin pitkän matkan, ajalla ei väliä. Nyt en osaa olla tyytyväinen vaikka polkurämmin saman matkan. Luulin syöneeni ja juoneeni matkalla kohtuullisesti, mutta kun tein inventaarion juoksuliivin ruokiin, totesin että eihän se (taaskaan) ihan putkeen mennyt. Tiedänpähän mitä pitää vielä kehittää ja paljon (juoksukunnon lisäksi).
Kaikesta huolimatta suunnitelmat on suuret tulevalle kaudelle. Polkujuoksu on vienyt minut täysin mukanaan ja toivon mukaan ensi kesänä minut löytää useammista polkujuoksukarkeloista. Tulevan vuoden tavoitteet on edelleen yhtä korkealla kuin ennenkin eli tavoite kisoissa on nauttia ja päästä maaliin. Lumen tultua treenit vaihtuu hiihdon puolelle ja jospa sitä yrittäisi keväällä Lapponia-hiihdossa parantaa omaa aikaansa.
p.s en muuten noita polkukuvia ottanu kilpailun aikana vaan tiedustelureissuilla. Kilpailun aikana en paljon katsellut maisemia kun keskityin vain katsomaan jalkoihini ja tekemään päätöksiä että mihin voi turvallisesti astua. Huomasin kuitenkin, että välillä aurinkokin näkyi. Ilmatieteenlaitos oli siis ystävällisesti ottanut pisarat pois ennusteesta.