Sain sitten syksyllä idean, että lähden Electrofitin Saariselän hiihtoleirille marraskuussa. Oliko idea hyvä vai ei - analysoidaanpa kulunutta viikkoa.
Lauantai:
Ai että, ihana päästä Etelä-Suomesta Lappiin. Etelässä on vaan satanut vettä kokoajan. En malttanut odottaa iltaa ja sitä, että pääsee matkustamaan. Juna lähti klo 17.40.
Sunnuntai:
Aamulla kun Rovaniemellä astui ulos junasta, oli hyvä mieli. Nukkuminen ei ollut loistavaa vaikka oli makuupaikka, mutta nyt oli jalkojen alla lunta. Mikä sen parempaa? Alle neljän tunnin bussimatka Rovaniemeltä Kiilopäälle ja perillä siis jo klo 12. Koska leiri alkoi vasta klo 16, oli hyvää aikaa käydä huiputtamassa Kiilopää ensimmäisen kerran. Pakkasta, lunta puissa ja aurinkokin näkyi. Mietin kovasti, että miksi kesän alussa muutin Oulusta etelään enkä pohjoiseen. En keksinyt mitään järkevää ja riittävän hyvää selitystä. Klo 16 päästiin itse asiaan ja sain huomata, että tasatyöntötekniikkani oli todella hakusessa. Ei se mitään, oppimassahan minä olen. Yritin laittaa mieleen kaikki ohjeet, jotta keväällä voi sitten yksinään jatkaa harjottelua. Oli mukava kuitenkin päästä pitkästä aikaa suksille.
Maanantai:
Ohjelmassa
oli aamusta vuorohiihtoa. En tiennyt, että pitääkö itkeä vai nauraa. Mä
lopulta ymmärsin, että miten pitäisi hiihtää, mutta kun se ymmärrys ei
menny tekoihin asti. Aivot tajusi, mutta jalat ei vaan toiminu oikein.
Ei ole totta. Vanhalle koiralle ei kannata opettaa uusia temppuja?
Iltapäivän vapaan videoklinikka oli toinen hasardi. Kun ei osaa, niin ei
vaan osaa ja hermot menee. Olisi pitänyt olla mukana rautalankaa tai
jopa ratakiskoa, että mulle olisi voinut niistä vääntää asian
selkokielellä. Taas kuitenkin hyviä vinkkejä korvantaakse, joita voi
keväällä muistella harjotellessaan. Päivän kolmas hasardi oli
päivällinen. Sunnuntaina alko kalorit mennä miinuksen puolelle ja tänään
sama jatkui - kroppa oli hämmästynyt ja hermot kiristyi.
Vegaanipäivällinen oli semmoista materiaalia, että suunnittelin ruveta
sekaaniksi just sillä sekunnilla. Annoin kuitenkin keittiölle toisen
mahdollisuuden ja siirsin sekaaniksi ryhtymistä. Ketutuksen suuren
määrän takia jätin illan videoiden katsomisen väliin, mutta kun kuulin
puhuttavan hölkästä ja venyttelystä, niin heräsin. Nyt tulee jotain mitä
mäkin osaan!
Tiistai:
Hyvällä mielellä ja paremmalla asenteella uuteen päivään ihan vain todetakseni, että oikea käsi ei pelitä. Kipua olkapään lähellä rintalihaksen puolella aina kun kättä käytti. Sisulla aamun perinteisen videoklinikka ja ohje ottaa käden kanssa rennommin. Iltapäivän nopeusvedot ei onnistunu ilman käden käyttöä ja siitähän se käsi tykkäsi kyttyrää. Illalla pääsi käymään savusaunassa ja avannossa. Olipa kiva sauna ja kylmä vesi. Illalla venyttelyn ja videoiden katselmuksen yhteydessä paniikki-ilmottautuminen NUTS YlläsPallakselle. Mahduin mukaan! Heinäkuussa odottaa 55k Pallaksen polkuja. Käden ongelmat rupesi mietityttämään ja Simo konsultoi viisaampia. Etäkonsultaation perusteella kyseessä saattaa olla jänneongelmaa. Ei kuulosta hyvältä. Teki mieli heittää hanskat tiskiin liikunnan suhteen. Jalka ei kestä juoksua (ulkoreiden fascia kiristää) ja käsi ei tykkää hiihdosta. Hienoa, mahtavaa. Revontulia kuitenkin näkyi!
Keskiviikko:
Aamun harjotus meni osittain hiihtelyksi käsivammaisena. Mutta tärkeintä että pääsi suksille. Pakkasta oli noin 20 astetta. Ihan oli talvinen tuntuma. Päivä oli niin nätti, että päätettiin porukalla lähteä huiputtamaan Kiilopää. Ai että oli niin nättiä! Nautittiin auringonlaskusta ja Lapin väreistä. Päälle puolen tunnin hölkkä, venyttelyt ja savusauna. Ei valittamista.
 |
| Kiilopäälle nousemassa |
Torstai:
Ehkä leirin paras päivä! Metsäsukset alle ja rauhalliseen tahtiin tunturiin. Ihana päästä irti valmiista laduista ja nähdä Lapin luontoa hieman eri suunnalta. Hyvää harjoitusta myös tulevaa vaellusta varten. Nautin. Luulammen tuvalla tulistelua kylmässä tuvassa, mutta kyllä se tuli ihanasti rauhoittaa. Ihana päästä myös hetkeksi irti netistä ja somesta. Lämmin tuli taas nopeasti kun lähdettiin nousemaan Luulammen tuvalta kohti Kiilopäätä. Homma oli kivaa ja suksi kulki kohti Kiilopään huippua. Teki mieli käydä huipulla myös suksilla. Toiset ottivat alempaa suunnan hotellille ja minä lähdin kiipeämään kohti huippua vaikka tiesin, että jos lähden huiputtamaan Kiilopään, saatan jäädä ilman lounasta. Kuitenkaan en saanut lähteä yksin tunturiin vaan sain seuraa ja lopulta kolme meistä kävi huiputtamassa Kiilopään. Lasku alas hotellille oli ehkä reissun raskain ja pelottavin kokemus. Kaaduin kuitenkin vain kerran. Ja lounaallekin ehdittiin. Hyvä päivä.
Perjantai:
Perjantai piti olla löysempi päivä, mutta koska en ollut osallistumassa lauantaina Kiilopäähiihtoon, ajattelin että ihan sama mitä teen. Kävin sitten hiihtelemässä omatoimisen 30km reissun, josta noin 10km ilman toista kättä. Yritin sentäs jossain asiassa kuunnella meidän valmentajan ohjeita. Mukavaa hiihtelyä vaikka lunta satelikin. Huvittavinta oli se, että kun suksi ei oikein luistanut, niin mummukat ja papat veti musta ohi alamäissä. Piti tarkkaan miettiä, että missä kohtaa meni heistä ohi ettei he kohta kolkutelleet mun suksen kantoja. Ongelmat ne on mullakin.. Illalla vielä vähän vetoja ja venyttelyä.
Lauantai:
Klo 9 kilpailijat lähti liikkeelle ja minä 15min heidän peräänsä. Yritin parhaani mukaan kannustaa meidän ryhmäläisiä ja hiihtelin itsekseni 30km. Lounaan jälkeen katseltiin porukalla Rukan kisoja ja meinasin nukahtaa. Ilmeisesti alkaa leiri vähän painaa. Illasta syötiin porukalla, kuunneltiin Peltsin ja Minna Jakosuon kertomuksia. Olin juuri raahautunut hotellihuoneeseen puoliunessa kun kämppäkaverini tulee sisään ja ilmottaa, että klo 22 lähtö lamppuhiihdolle. Aina valmiina tuommoisiin huvituksiin! Otsalamppu päähän ja letka liikkeelle. Oli kyllä taas tosi mukava kokemus - olisi vaan voinut olla pidempikin reissu kun 60min. Sitten viimein nukkumaan.
Sunnuntai:
Kamppeet kasaan, aamupalalle ja hiihtämään. Klo 14 lähtee bussi kohti etelää, joten sitä ennen pitää vielä ehtiä tahkoamaan kilometrejä. 30km onnistuin saamaan kasaan eikä tullut mikään kiire bussiin. Harmitus kun leiri loppuu ja joutuu takaisin sateiseen etelään. Kuitenkin samalla ilo siitä, että enää reilu viikko ja pääsee kuukaudeksi hiihtovaeltamaan.
Yhteenveto viikosta:
- Ihana oli päästä Lappiin
- Mahtavia maisemia ja kokemuksia
- Mukavia leiriläisiä ja hyvä ryhmähenki
- Uutta oppia niin paljon, että kaikki ei menny ehkä jakeluun asti, mutta kyllä mä paljon ohjeita muistan
- Kiitos #maailmaparaskoutsi vaimitensenytoli.. #electrofit
Tämän vuoden kisakausi huipentui viime viikonloppuna Kolin maisemissa juostuun Vaarojen maratoniin. Olin aikaisemmin käynyt Kolilla lähinnä vain valloittamassa Ukko-Kolin, joten kun oli mahdollisuus, niin lähdin kartoittamaan maastoa jo kisaa edeltävänä maanantaina. Onhan se mukavampi kisailla jos on jo jonkinlainen ajatus reitistä. Varsinkin niistä viimeisistä kilometreistä, kun siinä vaiheessa väsymys alkaa jo painaa.
Kävin katsastamassa paljon puhutun Ryläyksen nousun, huiputin Mäkrän ja kävelin läpi tulevan kisan viimeiset noin 10km. Sain huomata, että kisasta tulee mutainen, liukas ja märkä. Maastossa on teknisyyttä nousuja ja laskuja unohtamatta. Maanantaina olin mennyt Kolille luottavaisin mielin (lähinnä että ei ongelmaa päästä maaliin) ja torstaina illalla en enää ollut niinkään varma siitä maaliin pääsystä. Luovuin suorilta ajatuksesta kiertää reitti alle seitsemään tuntiin, mutta suunniteltua lähtöryhmää en kuitenkaan halunnut vaihtaa.
Koko viikon tutkin monta kertaa päivässä säätiedotusta ja toivoin, että ilmatieteenlaitos poistaisi lauantailta sadepisarat ennusteestaan. Perjantaina illalla kävin hakemassa numerolapun ja samalla katsoin 130km lähdön. Ylläksellä olin kaiholla katsonut pitkämatkalaisten perään ja toivonut, että olisinpa minäkin tuolla. Nyt olin mahdottoman onnellinen ettei tarvinut lähteä rämpimään maastoon otsalampun valossa.
Oma suunnitelmani lauantaille oli lähteä liikkeelle rauhassa ja mennä rauhallisesti aina Mäkrän päälle asti. Mäkrältä Kiviniemeen pitäisi mennä vähän reippaammin (mutta silti hiljaa) koska tiesin, että Kiviniemestä alkaen minun vauhti ei päätä huimaa ja paljon tulee kävelyä. Alamäet oli tarkoitus rullailla mahdollisimman rennosti ja säästellä reisiä. Otin juomaliiviin kahden lötköpullon lisäksi juomarakon. Ajatus oli, että huoltopisteellä pysähdys vain äärimmäisessä hädässä.
Torstain ja perjantain ahdistuspaniikki oli huonosti nukutun yön jälkeen vaihtunut lauantai-aamuksi rauhallisuudeksi ja rentoudeksi. Ilon kautta mennään ja yritän päästä maaliin ennen pimeää. Kärkikaartissa en ole kuitenkaan, niin miksi turhaan stressata. Klo 9.20 tuli lupa lähtöön ja niin se monen tunnin urakka alkoi. Olen sykemittarin orja ja lievää harmitusta pukkasi kun alkuun sykemittari ei halunnut näyttää sykkeitä. Mistä minä nyt tiedän, että menen tarpeeksi rauhassa? Omiin tuntemuksiin ei voi oikein luottaa, koska esimerkiksi Pallaksen ensimmäisessä nousussa tuntui tosi hyvälle ja kun vilkaisin sykemittaria, niin sykkeet huiteli yli 170. Olin valmis heittämään koko kapistuksen lähimpään mutalätäkköön. Ennen Mäkrää sykkeet kuitenkin löytyi ja pääsin todistamaan, että Mäkrän nousu nostatti sykkeet lukemaan 187. Ei huono.
Matka Kiviniemeen meni leppoisasti. Välillä olisi ehkä tehnyt mieli mennä hieman kovempaa kun mitä menin, mutta hillitsin itseni. Polku oli välillä kohtuullisen kuivaa, välillä mutalillua ja välillä jotain savilillua, jossa suti toden teolla. Kiviniemen suunnalla kävi hyvä tuuri ja pääsin hölköttelemään suoraan veneeseen. Venematka tosin oli harmillisen lyhyt, koska en siinä ehtinyt kunnolla syömään. Kiviniemen huollon vesitarjoilut jätin väliin ja jatkoin vain matkaa. Reilu 20km kohdalla tiepätkällä oli minun kannustusjoukot (vanhemmat) asemissaan. Kävelin pätkän, söin ja juttelin porukoiden kanssa. Hyvin meni, mutta menköön. Näytti siltä, että tällä menolla pääsen maaliin.
Ryläyksen pätkä ei mennyt heittämällä, mutta ei se pahaltakaan tuntunut.
Nyt ei ollut ongelmia imeytymisen ja öklötyksen kanssa. Söin matkalla
karkkia, sipsiä ja suolapähkinöitä ja join veden lisäksi
hiilihydraattipitoista urheilujuomaa. Nuuksion jäljiltä ei vieläkään
tehnyt mieli energiapatukkaa, vaikka niitäkin oli muutama varoiksi
mukana. Nälkä välillä vaivasi ihan kunnolla, mutta en minä osaa
hölkätessä syödä kunnolla. Ryläyksen laskun jälkeen sain taas tsempit
kannustusjoukoilta. Äiskä hölkkäsi vähän matkaa minun kanssa untuvatakki
päällä, vaelluskengät jalassa ja päässä oleva huivi vinossa. Matka
jatkui naurun sekaisin tuntein.
Peiponpellon vesipisteellä tein pikaisen pysähdyksen ja täytin toisen lötköpullon. En halunnut tilannetta, että lopussa vaivaa kauhea jano, mutta ei ole mitään juotavaa. Ja ei muuta kun taas mäkeä kipuamaan. Seuraavassa alamäessä alkoi sitten vasen polvi vaivaamaan. En tiennyt, että olisiko parempi juosta vai kävellä se alamäki, mutta ajattelin että jos juoksen niin vähemmän aikaa tarvii kärsiä kivusta. Tässä vaiheessa alkoi muutenkin jo tuntua jaloissa, että melkein 35km on matkaa jo taitettu. Lopun ylämäet tuntui reisissä ja alamäet vasemmassa polvessa. Ennen viimeistä noin 2km nousua rupesin vielä hädissäni kaivelemaan juomaliiviä - pakko saada jotain ruokaa ennen nousua, koska nousussa pitää keskittyä hengittämiseen. Rupesin kaivamaan karkkipussia, mutta suureksi ilokseni löysinkin unohtamani kuivattujen aprikoosien pussin. Ai että osaa ihminen olla pienestä iloinen! Kolme aprikoosia ehdin syödä ja sitten nousuun.
Ja se nousuhan oli viedä hengen. Olin kyllä tiistaina käynyt kävelemässä sen ylös, mutta eihän se ihan samalta tunnu jos on 40km matkaa jo alla. Menin niin reipasta kävelyä kun pystyin ja kaikki mahdolliset kohdat hölkkäsin. Miten se hölkkä tuntuikin niin mukavalta siinä välissä. Viimein tuli kyltti, että 500m maaliin. Eihän se sinänsä ole pitkä matka, mutta voin kertoa, että aika pitkältä se tuntui. Varsinkin viimeiset 200 metriä, kun mäki vaan jatkuu, kroppa haluaisi pysähtyä, jalat ei enää ollenkaan jaksaisi, mutta pää ei anna lupaa pysähtyä. Ja sitten pää vielä käski hölkätä viimeset metrit maaliin. Kyllä oli pää ja jalat siinä vaiheessa niin vihaisia toisilleen, että jos olisivat eri teille päässeet niin varmaan olisivat lähteneet. Pääsin kuitenkin maaliin. Ennen maalin sulkeutumista. Ennen pimeää. Ajalla 7.00.41 (netto) ja 7.01.53 (brutto). Sijoituksella 81/160. Sykemittarin näyttäessä matkaksi 42,65km.
Mitkä on mietteet nyt muutamaa päivää myöhemmin?
Jalat on antanu koko ajan kävellä hyvin. Lihaksissa tuntuu, mutta se ei vaikeuta kävelemistä. Polvi ilmottelee itsestään välillä, mutta hyvin harvoin. Muutama rakko on hyvää vauhtia paranemassa. Oli kiva päästä maaliin, mutta osaanko olla tyytyväinen suoritukseeni - en. Joskus muutama vuosi sitten ihailin katumaratonin juoksijoita kun he jaksoivat juosta niin pitkän matkan, ajalla ei väliä. Nyt en osaa olla tyytyväinen vaikka polkurämmin saman matkan. Luulin syöneeni ja juoneeni matkalla kohtuullisesti, mutta kun tein inventaarion juoksuliivin ruokiin, totesin että eihän se (taaskaan) ihan putkeen mennyt. Tiedänpähän mitä pitää vielä kehittää ja paljon (juoksukunnon lisäksi).
Kaikesta huolimatta suunnitelmat on suuret tulevalle kaudelle. Polkujuoksu on vienyt minut täysin mukanaan ja toivon mukaan ensi kesänä minut löytää useammista polkujuoksukarkeloista. Tulevan vuoden tavoitteet on edelleen yhtä korkealla kuin ennenkin eli tavoite kisoissa on nauttia ja päästä maaliin. Lumen tultua treenit vaihtuu hiihdon puolelle ja jospa sitä yrittäisi keväällä Lapponia-hiihdossa parantaa omaa aikaansa.
p.s en muuten noita polkukuvia ottanu kilpailun aikana vaan tiedustelureissuilla. Kilpailun aikana en paljon katsellut maisemia kun keskityin vain katsomaan jalkoihini ja tekemään päätöksiä että mihin voi turvallisesti astua. Huomasin kuitenkin, että välillä aurinkokin näkyi. Ilmatieteenlaitos oli siis ystävällisesti ottanut pisarat pois ennusteesta.
Meillä oli suunnitelma talvelle. 4-6vko aurinkoa, rantaa, lämpöä, oleilua ja rentoutumista ulkomailla. Atte saa koulun päätökseen ja minä nyt muuten vaan olen aina valmis pitämään lomaa. Ajatus siitä, että aamulla aamulenkki, jonka jälkeen rauhallista oleilua rantatuolissa meren aaltojen humistessa korvissa iltaan asti. Illan päätapahtuma olisi syöminen. Miten olisikaan rentouttavaa. Pystyin jo kuvittelemaan kuinka päässä soisi Mikael Gabrielin Riippumatto: "Jos mietit mistä mut voi tavoittaa, se riippuu siit mihin mä riippumaton ripustan". Suuntana Thaimaa ja Vietnam - ystävälliset ihmiset, halpa ruoka ja sanoinko jo, että lämpö ja aurinko?
Melkein pari viikko sitten tapahtunutta:
Minä vedän käsijarrun pohjaan matkan suunnittelun suhteen. Halvempia lentoja on, jos vaan jaksaa tehdä matkaa 20h. Minä en jaksa. Tai ehkä jaksaisin, mutta ei huvita. Parissa kuukaudessa lentojen hinnat tuplaantuneet, mutta aikasemmin ei ole uskaltanut lentoja vielä varata. Rahapussi juoksee karkuun pelkästään siitä ajatuksesta, että paljonko koko reissu tulisi kustantamaan. Naama mutkalla ja lähes itkupotkuraivarit saaneena laitoin aivosolut töihin ja rupesin miettimään suunnitelmaa bee. Pakko keksitä jotain! Ankaran pohdinnan jälkeen syntyi ajatus pitkästä talvivaelluksesta, joka hiljalleen muotoutui muotoon: vaellus Kilpisjärveltä Hetan täydennyspysähdyksen kautta Saariselälle. Eihän se lämpimyydeltään ja rentouttavuudeltaan ihan Thaimaata tai Vietnamia vastaa, mutta olisihan se seikkailu.
Ajatus siitä, että vastassa voi olla todella ihania kelejä: kirkas taivas, pakkasta 15 astetta ja kaamoksen mahtava väriloisto revontulineen. Suksi kulkee, ahkio ei vikuroi ja suunnistaminenkin onnistuu.
Todellisuus voi tosin myös olla tämä: lunta tulee isoilla hiutaleilla vaakatasossa, näkyvyys lähes nolla ja kompassin kanssa ihan turha edes yrittää suunnistaa. Sen lisäksi suksiin pakkaa kunnon paakut pohjiin ja ahkiokaan ei luista kunnolla.
 |
| Whiteout |
Tai sitten voi olla jotain ihanan ja kamalan väliltä: ilma on kirkas ja kaamoksen väriloistosta saa nauttia samalla kun kahlaa puoleen sääreen tai polveen asti upottavassa hangessa (eikä tiedä kummat on pahemmat/ paremmat, sukset vai lumikengät) etenemisvauhdin ollessa 1km/h ja ahkion mennessä kokoajan kieppiin ja jumittaessa.
 |
| Ahkio kiepissä |
No mutta, kokemuksia ei saa jos ei hanki. Ja siitä se matkan suunnittelu sitten alkoi.
Tilanne tänään:
Kartat on tilattu ja ne on saapuneet. Reitti on suunniteltu ja se on linnuntietä mitattuna reilu 370km. Varovainen arvio todellisesta reitin pituudesta menee jossain 410km paikkeilla. Hiihtopäiviä on suunniteltu 25 plus yksi välipäivä Hetassa. Päivittäiset hiihtomatkat vaihtelee 7-26km välillä. Lepopäiviä ei ole tuon Hetan yhden päivän lisäksi muita. Ruokia ja varusteita vähän mietiskelty ja osteltu. Ahkion tulevaa painoa en edes halua miettiä. Suunnitelmat b ja c on luotu, jos keli on sellainen että todetaan että Hetasta on turha yrittää Saariselän suuntaan. Vielä on paljon hommaa edessä, mutta onneksi on vielä aikaa. Suunniteltu lähtö joulukuun alkupuolella, joten joulu ja uusi vuosi vietetään retkeillen.
Tässä sitä ollaan jännän äärellä.
