Ylläs

Ylläs

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTS YlläsPallas 55km

Aika tehdä pieni summaus siitä, että miten NUTS YlläsPallas 55km polkujuoksu meni.

Saavuin Ylläkselle jo maanantaina. Tuntui kun kotiin olisi tullut. Lappi on mun paikka.



Alkuviikko piti sisällään lyhyitä päiväretkiä ja yhtenä päivänä kävin Kellokkaassa tarkastamassa kartasta Pallas- Hetta -reitin. Olen matkan vaeltanut muutamaan kertaan, mutta Montell-Hannukuru -väli oli täysin pimennossa. Kartan vilkaisu auttoi muistamaan senkin välin. Nyt oli hyvä lähteä lauantaina reissuun kun oli kunnon hahmotus koko reitistä.

Päiväretkellä Äkäsmyllyllä.


Perjantaina pieni kurkkukipu vaivasi. Annoin siinä vaiheessa kropalleni vaihtoehdot: joko juoksen terveenä tai kipeänä, mutta poluille aion mennä. Kävin katsomassa perjantain startit Ylläksellä ja toivoin, että olisin itsekin päässyt jo tositoimiin. Pe-la yö meni huonosti nukkuessa kun mielessä pyöri että "Pääsenköhän Pallakselta Hettaan asti?", "Jaksanko ne ylämäet?", "Hyydynkö Pyhäkeron nousuun?",  "Kestääkö jalat ja varsinkin kestääkö pää?", "Toivottavasti ehtisin Hettaan niin että ehtisin katsomaan palkintojenjaon", "Osaanko syödä ja nesteyttää oikein matkan aikana?". Lauantain ensisijainen tavoite oli päästä maaliin. Salaa haaveilin, että ehtisin maaliin katsomaan palkintojenjaon. Ensimmäinen pidempi matka poluilla ja koskaan en ollut edes maratonia juossut, niin maaliin pääseminenkään ei ollut täysin varmaa.

Perjantaina ei meinannu kaaretkaan pysyä pystyssä.

Lauantaina aamulla kurkkukipu oli onneksi poissa. Pallaksella olin hyvissä ajoin. Samalla kun jännitin omaa tulevaa koitostani, seurasin jännityksellä GPS-seurannasta 134km matkalaisten maaliintuloa. Klo 12 viimein päästiin starttaamaan kohti Hettaa. Olin suunnilleen letkan puolivälissä ja ensimmäinen nousu aina Taivaskerolle asti meni nopeasti ja helposti. Rihmakurulle menevässä alamäessä kengät kastuivat ensimmäisen kerran ja sen jälkeen oli mukava mennä kun ei ollut enää mitään syytä varoa lätäköitä. Kivikot ja liukkaat pitkokset etenin varovasti. Tavoitteena oli olla kaatumatta. Jo alamäessä Rihmakurulle alkoivat reidet ilmoitella, että alamäet ei ole mun juttu. Nammala tuli ja meni ja samoin rakas Montellin kämppä. Matka eteni hyvin ja selkiä tuli vastaan tasaiseen tahtiin. Muutaman kerran löin jalan sisäsyrjän kiveen mukavan napakasti, mutta onneksi kipu häipyi matkan varrella.

Lähtötunnelmissa jo valmiiksi väsyneenä.

Lumikeron laskussa reidet antoivat taas kuulla itsestään. Siinä vaiheessa mietin, että miksi en ylämäkitreenin sijasta keskittynyt alamäkitreeniin?? Suaskerolle noustessa aurinko paisteli ja siinä oli todella lämmin kohta. Onneksi keron päällä kävi tuuli, joka viilensi mukavasti. Hannukurun huollolle päästyäni olin käyttänyt matkaamiseen aikaa noin 4 tuntia, juonut vettä litran ja syönyt kaksi myslipatukkaa. Otin buranan reisien takia kun viime syksynä 100km kävelyssä burana oli auttanut hyvin kipeisiin jalkoihin (nyt en huomannut selkeää hyötyä). Laitoin sykemittarin latautumaan reppuun ja otin naposteltavaa niin, että tuli jo vähän öklö olo. Toivoin ettei syömiset nouse ylös ja lähdin jatkamaan.

Matka Hannukurusta Sioskuruun meni kuin itsestään. Toki jaloissa alkoi jo tuntua että jokunen kilometri on takana, mutta matkaaminen oli mukavaa. Paljon auttoi se, että sai mennä puuttomassa tunturissa mikä on sellaista maisemaa jota rakastan. Sitten alkoi se kuuluista nousu Pyhäkerolle. Olin huipulla ennen kuin huomasinkaan ja mietin, että miten tämä näin helposti meni. Tässä vaiheessa tiesin, että jos ei mitään loukkaantumista tapahdu, niin pääsen maaliin. Alamäki huollolle ei sitten ollutkaan niin mukava, mutta hölkkäsin sen alas parhaani mukaan. Kellonajasta ei ollut mitään tietoa ja ehdin jo alamäessa miettiä, että ei se kello varmaan vielä mahdottoman paljon ole kun aurinkokin on vielä noin korkealla. Samassa onneksi tajusin korjata ajatukseni, että nythän ollaan Lapissa ja on yötön yö, niin ei tällainen etelän tyttö osaa auringosta mitään päätellä. Huollolla taas naposteltavaa, sykemittari takaisin käteen ja jatkamaan matkaa.

Uskaltauduin kurkkaamaan kellonajan vähän huollosta lähtemisen jälkeen. Se oli noin 19.15. Totesin, että minulla on vielä hyvät mahdollisuudet päästä katsomaan palkintojenjako. Ei muuta kun ottamaan hölkkäaskelia vaikka jaloissa alkoi jo painaa. Nopeasti tuli hiekkatie ja ensimmäinen henkinen romahdus. Jalat ei enää jaksa ja matka oli tosi tylsää tasaista hiekkatietä pitkin. Ajattelin siinä vaiheessa, että ei auta muu kuin laittaa jalkaa toisen eteen jos maaliin meinaa päästä. Olin tässä vaiheessa luvannut soittaa vanhemmilleni ja ilmoittaa että pääsin hiekkatielle, mutta kuuluvuttaa ei ollut juurikaan. Se siitä sitten. Nälkäkin tuli, iso sellainen, mutta en enää jaksanu ottaa syömistä. Halusin vain maaliin. Hannukurun jälkeen olin syönyt yhden myslipatukan ja Pyhäkeron huollossa banaanin puolikkaan ja muutaman sipsin. Kaikki pienetkin tsemppaukset toisilta oli tässä vaiheessa suuressa arvossa - kiitos kaikille jotka matkalla tsemppasivat. 

Mikko ajoi musta ohi muutama kilometri ennen asfaltin alkua ja ehti onneksi ilmottaa mun vanhemmille, että olen tulossa. Mähän en edelleenkään ollut soittanut ja kertonut sijaintiani. Vanhemmat oli tulleet kannustamaan asfalttipätkän alkuun ja osasivat siis Mikon ilmoituksen ansiosta odottaa että olen tulossa. Vanhempien tsemppaus ja heidän selkeä ilo siitä, että olen päässyt siihen asti antoi lisävoimia. Asfaltin alettua homma muuttui vieläkin tylsemmäksi mutta jalkaa vaan toisen eteen - kävellen tai hölkäten. Toinen henkinen romahdus tuli noin 2km ennen maalia kun jalat heitti toimimasta. Ei auttanut vaikka kuinka yritti mennä kovempaa, jalat ei vaan totellu. Siinä vaiheessa olin tyytyväinen, että menin kuitenkin eteenpäin. Vihdoinkin alkoi kuulua ääniä maalista, punainen matto tuli ja pääsin maaliviivan yli. Aikaa meni 8.40.30. Kuvasta näkee, että kaikkeni olin antanut.



Ihana saada matkatoverilta iso halaus heti maaliin tulon jälkeen.  Toivottavasti nähdään joskus vielä!  

Naamasta näkee, että vähän väsyttää.
Palkintojenjaon jälkeen lähdettiin ajelemaan Hetasta Ylläkselle keskiyön auringon paistaessa upeasti. Nyt on reilu kolme päivää kulunut polkujuoksusta ja pääsen kävelemään melkolailla normaalisti. Sain muistoksi nuhan, yskän ja kuumeen. Onneksi on vielä vähän alle viikko aikaa parantua, kun tulevana maanantaina heitän reilu 20kg painavan rinkan selkään ja lähden Muotkan ja Lemmenjoen suuntaan reiluksi viikoksi.

Seuraava suunniteltu koitos on Vaaroilla ja vähän on alkanut houkuttaa myös Nuuksio Classic. Jos ei ihmeitä tapahdu, niin minut löytää myös ensi vuonna Pallas-Hetta väliltä ja ehkä Karhunkierrokselta jajaja...

Terkut täältä Lapin mahtavista maisemista!