Ylläs

Ylläs

lauantai 6. tammikuuta 2018

Hiihtovaellus, osa2: Hetta-Muonio

Alkuperäisten suunnitelmien romuttuminen ei kuitenkaan lannistanut meitä totaalisesti. Päätettiin mennä bussilla Kilpisjärveltä Hettaan kun ei hiihtäen päästy. Päätettiin kuitenkin unohtaa hiihtäminen Saariselälle ja ottaa suunta toisaalle. Hetassa teimme siis täydennyspysähdyksen ja ostimme ruokaa 11 päiväksi. Luontokeskuksella peloteltiin, että lunta on normaalia enemmän ja se on melkoista höttöä. Varauduimme, että taas joudutaan kahlaamaan syvällä lumessa. Sitten vaan suunta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon.

Ensimmäinen päivä oli jostain syystä minulle tosi hankala. Söin lähtöpäivän aamiaisella ihan liikaa  ja ensimmäiset pari tuntia öklötti ja piti keskittyä ettei puklaa kaikkea syömäänsä ulos. Puuskututti ja hikoilutti hurjasti. Eteenpäin kuitenkin pääsin. Hiihtelimme Pyhäkeron tuvalle ja koska kello ei ollut vielä paljoa, jatkoimme matkaa. Seurailimme toisten vaeltajien jälkiä, joten ei tarvinut kahlata syvällä lumessa. Tosin eipä siellä muutenkaan upottanut missään nimessä sitä vertaa mitä Käsivarren erämaassa oli upottanut. Haaravaarankurussa oli kuulema ollut jo lumivyöry, mutta päätimme silti lähteä yrittämään sen läpi. Mikä onkaan mukavampaa kuin leikkiä hengellään? Kurussa tosiaan oli ollut jo useampi lumivyöry ja melkoisia lumilippoja oli edelleen. Pelonsekaisin tuntein ja mahdollisimman reippaasti hiihtäen päästiin kurusta läpi. Ehkä olisi ollut parempi jos olisi ollut pimeä kun mentiin kurun läpi, niin ei olisi lumilipoista tiennyt mitään. Sen verran jännitti, että päätin että seuraavalla kerralla voisi yrittää kiertää sen kurun.





Toisena päivänä suuntasimme Pahakurun kämpälle. Eilen jo oli tullut sellainen olo, että ihan kun kotiin olisi tullut kun tähän kansallispuistoon saapui. Ihanan tuttua ja rakasta maisemaa, johon ei koskaan kyllästy. Keväällä kävin näissä maisemissa hiihtelemässä Hetasta Olokselle ja heinäkuussa polkujuoksin Pallakselta Hettaan. Maisemat oli nyttenkin upeat ja hiihto kulki. Päivän ongelmaksi nousi kämpän lämpeneminen. Eli se, että kämppä ei oikein meinannut lämmetä. Jokunen tunti pientä tärinää ja vasta juuri ennen nukkumaan menoa pystyi riisumaan toppavaatteet. 





































Seuraavana päivänä suunnattiin Hannukurun kautta Nammalaan. Upeita tykkylumipuita ja ihanan talvista maisemaa. Seurailtiin talvireittiä, joten suunnistaa ei tarvinut. Lähdössä oli pakkasta 17 ja myöhemmin 20. Poroaidalla pidettiin lounastauko ja tärisin kokoajan kylmästä. Ei yhtään kivaa. Nousu Montellin majalle tehtiin uudempaa reittiä pitkin. Tai siis yritettiin tehdä. Nopeasti kadotettiin reittimerkit eikä löydetty niitä enää uudelleen vaikka myös gps:n kanssa yritettiin etsiä. Tästä syystä meidän reitti ylös ei ehkä ollut kaikki parhain. Välillä oli sen verran jyrkkää, että vaikka minulla oli nenä lähes kiinni suksien kärjissä, ei ahkio vaan suostunut liikkumaan eteenpäin. Taas henkinen puoli alkoi rakoilla ja en tiennyt, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Tein sitten molempia vuorotellen. Kun päästiin ylemmäs, kuu nousi tunturin takaa hienosti ja maisemat oli hienot. Nammalaan päästiin juuri ennen pimeän tuloa. Illalla revontulet ilostuttivat meitä.
















Neljäntenä päivänä kohde oli Mäntyrovan tupa. Ensimmäiset 5km Atte teki latua, mutta sitten loppumatka päästiin menemään moottorikelkan jälkeä. Onneksi kelkka oli ajanut, koska muuten olisi meille tullut melko pitkä ja rankka päivä. Lähdössä pakkasta alle 10 astetta, mutta loppumatkasta sitä oli jo 20. Nälkä tuli noin 5km ennen tupaa, mutta 20 asteen pakkasessa ei pystynyt pysähtymään syömään. Ei siis auttanut kun edetä hitaasti mutta varmasti. Tuvalla olin taas jäässä. Ei auttanu kuivat vaatteet päällä ja erityisesti tuntu että varpailla on niin kylmä että ne tippuu irti. Muutaman tunnin kun olin makuupussissa nököttänyt ja tupa hiljalleen lämmennyt, niin tuli sen verran lämmin että pystyi taas toimimaan.








Seuraava päivä oli tarkoitus levähtää, mutta lähdettiin tekemään latua tulevaa hiihtopäivää varten. Seuraava päivämatka olisi yli 20km, joten jos sitä jotenkin pystyy helpottamaan etukäteen, niin se kannattaa tehdä. 20 asteen pakkasessa tehtiin latua noin 8km ja hiihdeltiin omia jälkiämme takaisin. Kylmä oli, taas. Illalla lämpömittari näytti -24 ja taivas oli kirkkaassa. Sanoin jo, että jos aamulla on pakkasta 25, niin en liiku tuvalta minnekään.






Aamulla herättiin klo 6 vain toteamaan, että pakkasta 26. Ei auttanut muu kun pitää välipäivä. Hiihtää voi kyllä tuossa pakkasessa, mutta lounastauon pysähtymistä en pysty tekemään. Koska olen kova hikoilemaan, niin 26 asteen pakkasessa en vaan pärjää nihkeissä vaatteissa jos pitää olla paikallaan. Ja hiihtäessä syöminen ei ollut vaihtoehto. Joten vietettiin rentouttava tupapäivä.





 
Seitsemäntenä päivänä oli jo halu päästä liikkeelle. Aamulla pakkasta 25, mutta säätiedotus oli luvannut lauhtuvaa. Joten ei muuta kun menoksi ja suunta kohti Jeristä. Matkalla piti ylittää poroaita kahdesti. Ylityskohtia ei oltu selkeästi suunniteltu käytettäväksi talvella, koska portteja ei lumen takia saanut auki. Ei muuta kun ahkiot nostamalla porttien yli. Lähellä Jeristä päästiin latupohjalle, joten hiihtäminen oli helppoa. Reissun pisin päivämatka meni hyvin ja oltiin Tammituvalla vähän ennen kun pimeä tuli. Hieman epäselvää oli ollut, että onko Tammitupa päivätupa vai autiotupa, mutta päivätuvaksi se osoittautui (varmaan ennen ollut autiotupa). Seinällä oli kuitenkin lappu, joka lupasi että yhden yön siellä saa tarvittaessa viettää. Ja nyt oli kyllä tarve. Ei olisi ollut järkevää mennä pidemmälle. Oleilin noin neljä tuntia kaminan vieressä, tärisin kylmyydestä, enkä kyennyt tekemään mitään. Tultiin siihen tulokseen, että seuraavana päivänä hiihdetään Muonioon ja lopetetaan vaellus sinne. En enää kertakaikkiaan siedä tuota jatkuvaa jäässä olemista ja tärräämistä. Kai sitä kroppa alkoi olla sitä mieltä, että nyt on jo liikaa sitä rasitettu.























Seuraavana päivänä hiihdeltiin Muonioon - saunaan ja puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Nyt osaa taas hetken arvostaa suihkua, sisävessaa, tasaista lämpöä ja sähköhammasharjaa. Hyvä reissu takana.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Hiihtovaellus, osa1: Käsivarren erämaa

Vakava aikomuksemme oli siis hiihtää Kilpisjärveltä Hetan kautta Saariselälle. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Tässä kertomus hiihtovaelluksemme ensimmäisestä noin kahdesta viikosta ja toinen osa on tulossa, jossa kerron enemmän vaelluksen viimeisestä viikosta.

Suuntasimme siis joulukuun alkupuolella Kilpisjärvelle tehden välipysähdyksen Oulussa ja näimme samalla Oulun Suomi100 -valaistuksen.





5.12 Kilpisjärvi toivotti meidät tervetulleeksi revontulin ja Saana oli hienosti valaistu Suomi100 -henkeen.





6.12 koitti lähdön hetki. Ahkiot perään ja menoksi. Oma ahkioni kävi kotona punnituksessa ja elopainoa sillä oli 46kg. Ennen lähtöä siihen tuli vielä vähän lisää tavaraa, joten varmaan lähtöpaino oli ahkiolla sama kun minulla. Nousu Kilpisjärven luontokeskukselta Tsahkaljärvelle otti luulot heti pois, mutta ylös pääsin. Hitaasti, mutta varmasti eteenpäin maisemia ihaillen taittui päivän matka. Lähellä päivän määränpäätä, eli Ailakkajärven tupaa, tehtiin vielä parin kilometrin pummi. Olisihan se ollut liikaa jos olisi suoraan osannut navigoida kämpälle.

Ensimmäinen ylämäki




Seuraavana päivänä innolla eteenpäin. Pakkasta parhaimmillaan 24 astetta ja hieno taivas kun aurinko yritti nousta. Tavattiin tunturissa poromies, joka ajoi porotokkansa meidän ympärille ja lopulta meidän ohi. Oli kyllä mahtava olla porojen saartamana. Laskeuduttiin tunturista Puuvrasjoen kämpälle ja saatiin ensimmäiset maistiaiset upottavasta hangesta.





Seuraavana päivänä tuuli kovaa ja lunta tuli lähes vaakatasossa, joten päätettiin pitää välipäivä. Turha lähteä todella huonoon keliin urheilemaan ahkioiden kanssa. Neljäntenä vaelluspäivänä jatkettiin matkaa, kun tuuli oli vähän rauhoittunut ja luntakaan ei enää tullut paljoa. Tulos oli se, että tarvottiin todella upottavassa hangessa. Välillä upposin puoleen reiteen ja keskimäärin upotti noin polveen. Oli ihan sama, että yrittikö tehdä kapeaa vai leveää uraa, niin ahkio ei tykännyt kummastakaan vaan kaatuili jatkuvasti kyljelleen. Päädyttiin syvemmät kohdat menemään niin, että toinen hiihti edellä ilman ahkiota, toinen tuli perässä ahkion kanssa ja sitten ensimmäisenä mennyt kävi hakemassa ahkionsa. Vuoroteltiin vetäjää. Hiihdettiin kaksi tuntia, upottiin jatkuvasti, nostettiin ahkiot pystyyn monia kertoja ja päätettiin lopulta tarkastaa tarkka sijaintimme gps:stä. Tulos oli se, että oltiin edetty oikeaan suuntaan, mutta päästy eteenpäin vain 1,5km. Pohdittiin tilannetta ja tultiin siihen tulokseen, että tällä menolla ei päästä ikinä seuraavalle tuvalle, saati sitten Hettaan. Ei ollut oletusta, että hankikantoa tulisi sen paremmin lähempänä Hettaa. Käännyttiin takaisin ja hiihdettiin välillä omat jälkemme kadottaen takaisin tuvalle. Pieni masentelu koko alkuperäisen suunnitelman tuhoutumisesta ja sitten vaan tekemään uutta suunnitelmaa. Tärkeintä oli päästä tuvalta pois, kun nyt tuntui, että ollaan siellä jumissa.





Seuraavana päivänä päätettiin suunnata Termisjärvelle. Varauduttiin siihen, että joudutaan ehkä olemaan yö teltassa välillä. Alkukilometrit tunturiin nousten meni taas syvässä lumessa kahlaten. Kun päästiin vähän ylemmäs, ei upottanut enää niin pahasti. Hiihto siis helpottui, mutta haasteen aiheutti whiteout. Ympärillä näkyi vaan valkoista eikä mistään pystynyt ottamaan kiintopistettä. Kompassia joutui tuijottamaan jatkuvasti koska jostain syystä kokoajan käännyttiin liikaa oikealle. Kun viimeiseltä whiteout alkoi hellittää, alkoi tulla pimeä. Tuuli oli kova, lunta lensi ja telttailu täytyi unohtaa. Näkyvyys oli heikko pimeän ja tuulen lennättämän lumen takia. Taas jatkuvaa kompassin kurkistelua. Pääsimme kuitenkin kuruun, josta laskeuduimme Termisjärvelle. Olin jo valmiiksi pelännyt kurua pimeyden takia. Miten nähdään onko jossain äkkijyrkkää/ lumilippa? Saadaanko aikaiseksi lumivyöry? Kiihtyykö vauhti ahkion kanssa liian kovaksi ja käy hassusti? Kun Atte oli kaatunut kaksi kertaa ahkion kanssa, päätettiin ottaa ahkiot käsivetoon ja tarvottiin hitaasti mutta varmasti todella upottavassa hangessa kurua alas. Välillä sukset vaan katosi kaiken lumen alle ja niitä ei saanut nostettua ylös jos ei sauvalla ensin rikkonut lumipeitettä. Päästiin kuitenkin kuru hengissä alas ja oltiin järvellä. Ikuisuuden kestäneen järvimatkan jälkeen tupa vihdoin näkyi. Oltiin tuvalla klo 22.30. Takana 14,5 tuntia liikkeellä, sisältäen kolme lounastaukoa. Ultramatka kestonsa, mutta ei kilometrien mukaan - kilometrejä tuli vain 17-18. Väsytti ja pää oli jumissa. Tuvan lämmittäminen ja syöminen kävi rutiinilla. Nukkumaan päästiin klo 1.30.


Whiteout



Välipäivä Termiksellä:




Tervetuloa tekemään puita!



Välipäivän jälkeen lähdettiin suuntaamaan Salmikurun läpi kohti Kuonjaria. Noin 2/3 osaa Salmikurusta päästiin hyvin. Sitten kivikko alkoi näyttää mahdottomalta kierrellä ahkioiden kanssa. Lähdettiin ilman ahkioita tutkimaan kurun loppuosa ja todettiin, että sen pääsee kyllä läpi. Kierreltiin loput kivet melko onnistuneesti ja kahlattiin läpi kurun loppuosan lumimassan. Päästiin ihailemaan maisemia vähän ylempää. Tässä vaiheessa ilmoiteltiin kotijoukoille suunnitelmien muutoksista. Ylempänä oli vähän aikaa parempi hankikanto, mutta Viittakuruun suunnattaessa kahlaaminen alkoi taas. Hyvin, hyvin hitaasti edeten kohti Kuonjaria. Väsytti ja turhautti jatkuva tarpominen. Alamäkeäkin mentiin, mutta voin kertoa, että en olisi sitä tiennyt jos kartta ei olisi sitä kertonut.


Salmikuru





Seuraavana päivänä kohti Meekoa. Tosin onneksi löytyi kelkanjälki, jota päästiin hiihtämään Meekolle asti. Kroppa alkoi olla väsynyt ja päädyttiin siihen, että pakko pitää seuraavana päivänä välipäivä.


Saivaara






Meekolta jatkettiin kohti Lossua ja taas aloitettiin matka kahlaamalla kohtuullisen syvällä. Nyt fyysinen jaksaminen oli hyvä, mutta henkinen puoli alkoi rakoilla. Hankala suunnistaa pimeässä enkä enää jaksaisi kahlata etanavauhtia pohjiaan myöten. Itkun kautta eteenpäin. Voin kertoa muuten, että on aika hankala hengittää kun itkettää ja hengästyttää samaan aikaan. Suunnittelin jo, että käännyn kannoillani takaisin. Matka kuitenkin jatkui kohti Lossua ja hankikantoakin alkoi tulla. Hotel Urtaksella lounastauko ja Lossulle päästiin päivän hämärtyessä. Tupa toivotti meidät tervetulleeksi niin, että ensin saatiin tehdä lumityöt että päästiin sisään. 



Tervetuloa!




Seuraavana päivänä hiihdeltiin välipäivän hiihto Norjan puolen tuvalle.







Matka jatkui Lossulta tuntureiden yli Kuonjarille. Mikäs se on hiihdellessä kun on hankikanto! Jos olisi tällaista ollut koko matkan, niin mehän olisi oltu Hetassa heittämällä. Mutta kaikkea ei voi saada.


Ahma mennyt







Loppureissu meni helposti hankikannolla hiihdellen Saarijärven kautta Kilpikselle. Ai että!






Aamu Saarijärvellä

Mukava parin viikon reissu Käsivarren erämaassa. Alkuperäisen suunnitelman epäonnistuminen harmitti vietävästi. Saatiin kuitenkin nauttia tuntureista ja mahtavista maisemista, joten eipä voi mahdottomasti valittaa. Kokemus tämäkin. Ensimmäistä kertaa myös pidettiin välipäiviä ja nautittiin joutenolosta. Ihana rauha ja hiljaisuus tuntureiden keskellä.