Hiihtovaellus, osa1: Käsivarren erämaa

Vakava aikomuksemme oli siis hiihtää Kilpisjärveltä Hetan kautta Saariselälle. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Tässä kertomus hiihtovaelluksemme ensimmäisestä noin kahdesta viikosta ja toinen osa on tulossa, jossa kerron enemmän vaelluksen viimeisestä viikosta.

Suuntasimme siis joulukuun alkupuolella Kilpisjärvelle tehden välipysähdyksen Oulussa ja näimme samalla Oulun Suomi100 -valaistuksen.

5.12 Kilpisjärvi toivotti meidät tervetulleeksi revontulin ja Saana oli hienosti valaistu Suomi100 -henkeen.

6.12 koitti lähdön hetki. Ahkiot perään ja menoksi. Oma ahkioni kävi kotona punnituksessa ja elopainoa sillä oli 46kg. Ennen lähtöä siihen tuli vielä vähän lisää tavaraa, joten varmaan lähtöpaino oli ahkiolla sama kun minulla. Nousu Kilpisjärven luontokeskukselta Tsahkaljärvelle otti luulot heti pois, mutta ylös pääsin. Hitaasti, mutta varmasti eteenpäin maisemia ihaillen taittui päivän matka. Lähellä päivän määränpäätä, eli Ailakkajärven tupaa, tehtiin vielä parin kilometrin pummi. Olisihan se ollut liikaa jos olisi suoraan osannut navigoida kämpälle.

Ensimmäinen ylämäki

Seuraavana päivänä innolla eteenpäin. Pakkasta parhaimmillaan 24 astetta ja hieno taivas kun aurinko yritti nousta. Tavattiin tunturissa poromies, joka ajoi porotokkansa meidän ympärille ja lopulta meidän ohi. Oli kyllä mahtava olla porojen saartamana. Laskeuduttiin tunturista Puuvrasjoen kämpälle ja saatiin ensimmäiset maistiaiset upottavasta hangesta.

Seuraavana päivänä tuuli kovaa ja lunta tuli lähes vaakatasossa, joten päätettiin pitää välipäivä. Turha lähteä todella huonoon keliin urheilemaan ahkioiden kanssa. Neljäntenä vaelluspäivänä jatkettiin matkaa, kun tuuli oli vähän rauhoittunut ja luntakaan ei enää tullut paljoa. Tulos oli se, että tarvottiin todella upottavassa hangessa. Välillä upposin puoleen reiteen ja keskimäärin upotti noin polveen. Oli ihan sama, että yrittikö tehdä kapeaa vai leveää uraa, niin ahkio ei tykännyt kummastakaan vaan kaatuili jatkuvasti kyljelleen. Päädyttiin syvemmät kohdat menemään niin, että toinen hiihti edellä ilman ahkiota, toinen tuli perässä ahkion kanssa ja sitten ensimmäisenä mennyt kävi hakemassa ahkionsa. Vuoroteltiin vetäjää. Hiihdettiin kaksi tuntia, upottiin jatkuvasti, nostettiin ahkiot pystyyn monia kertoja ja päätettiin lopulta tarkastaa tarkka sijaintimme gps:stä. Tulos oli se, että oltiin edetty oikeaan suuntaan, mutta päästy eteenpäin vain 1,5km. Pohdittiin tilannetta ja tultiin siihen tulokseen, että tällä menolla ei päästä ikinä seuraavalle tuvalle, saati sitten Hettaan. Ei ollut oletusta, että hankikantoa tulisi sen paremmin lähempänä Hettaa. Käännyttiin takaisin ja hiihdettiin välillä omat jälkemme kadottaen takaisin tuvalle. Pieni masentelu koko alkuperäisen suunnitelman tuhoutumisesta ja sitten vaan tekemään uutta suunnitelmaa. Tärkeintä oli päästä tuvalta pois, kun nyt tuntui, että ollaan siellä jumissa.

Seuraavana päivänä päätettiin suunnata Termisjärvelle. Varauduttiin siihen, että joudutaan ehkä olemaan yö teltassa välillä. Alkukilometrit tunturiin nousten meni taas syvässä lumessa kahlaten. Kun päästiin vähän ylemmäs, ei upottanut enää niin pahasti. Hiihto siis helpottui, mutta haasteen aiheutti whiteout. Ympärillä näkyi vaan valkoista eikä mistään pystynyt ottamaan kiintopistettä. Kompassia joutui tuijottamaan jatkuvasti koska jostain syystä kokoajan käännyttiin liikaa oikealle. Kun viimeiseltä whiteout alkoi hellittää, alkoi tulla pimeä. Tuuli oli kova, lunta lensi ja telttailu täytyi unohtaa. Näkyvyys oli heikko pimeän ja tuulen lennättämän lumen takia. Taas jatkuvaa kompassin kurkistelua. Pääsimme kuitenkin kuruun, josta laskeuduimme Termisjärvelle. Olin jo valmiiksi pelännyt kurua pimeyden takia. Miten nähdään onko jossain äkkijyrkkää/ lumilippa? Saadaanko aikaiseksi lumivyöry? Kiihtyykö vauhti ahkion kanssa liian kovaksi ja käy hassusti? Kun Atte oli kaatunut kaksi kertaa ahkion kanssa, päätettiin ottaa ahkiot käsivetoon ja tarvottiin hitaasti mutta varmasti todella upottavassa hangessa kurua alas. Välillä sukset vaan katosi kaiken lumen alle ja niitä ei saanut nostettua ylös jos ei sauvalla ensin rikkonut lumipeitettä. Päästiin kuitenkin kuru hengissä alas ja oltiin järvellä. Ikuisuuden kestäneen järvimatkan jälkeen tupa vihdoin näkyi. Oltiin tuvalla klo 22.30. Takana 14,5 tuntia liikkeellä, sisältäen kolme lounastaukoa. Ultramatka kestonsa, mutta ei kilometrien mukaan - kilometrejä tuli vain 17-18. Väsytti ja pää oli jumissa. Tuvan lämmittäminen ja syöminen kävi rutiinilla. Nukkumaan päästiin klo 1.30.

Whiteout

Välipäivä Termiksellä:

Tervetuloa tekemään puita!

Välipäivän jälkeen lähdettiin suuntaamaan Salmikurun läpi kohti Kuonjaria. Noin 2/3 osaa Salmikurusta päästiin hyvin. Sitten kivikko alkoi näyttää mahdottomalta kierrellä ahkioiden kanssa. Lähdettiin ilman ahkioita tutkimaan kurun loppuosa ja todettiin, että sen pääsee kyllä läpi. Kierreltiin loput kivet melko onnistuneesti ja kahlattiin läpi kurun loppuosan lumimassan. Päästiin ihailemaan maisemia vähän ylempää. Tässä vaiheessa ilmoiteltiin kotijoukoille suunnitelmien muutoksista. Ylempänä oli vähän aikaa parempi hankikanto, mutta Viittakuruun suunnattaessa kahlaaminen alkoi taas. Hyvin, hyvin hitaasti edeten kohti Kuonjaria. Väsytti ja turhautti jatkuva tarpominen. Alamäkeäkin mentiin, mutta voin kertoa, että en olisi sitä tiennyt jos kartta ei olisi sitä kertonut.

Salmikuru

Seuraavana päivänä kohti Meekoa. Tosin onneksi löytyi kelkanjälki, jota päästiin hiihtämään Meekolle asti. Kroppa alkoi olla väsynyt ja päädyttiin siihen, että pakko pitää seuraavana päivänä välipäivä.

Saivaara

Meekolta jatkettiin kohti Lossua ja taas aloitettiin matka kahlaamalla kohtuullisen syvällä. Nyt fyysinen jaksaminen oli hyvä, mutta henkinen puoli alkoi rakoilla. Hankala suunnistaa pimeässä enkä enää jaksaisi kahlata etanavauhtia pohjiaan myöten. Itkun kautta eteenpäin. Voin kertoa muuten, että on aika hankala hengittää kun itkettää ja hengästyttää samaan aikaan. Suunnittelin jo, että käännyn kannoillani takaisin. Matka kuitenkin jatkui kohti Lossua ja hankikantoakin alkoi tulla. Hotel Urtaksella lounastauko ja Lossulle päästiin päivän hämärtyessä. Tupa toivotti meidät tervetulleeksi niin, että ensin saatiin tehdä lumityöt että päästiin sisään. 

Tervetuloa!

Seuraavana päivänä hiihdeltiin välipäivän hiihto Norjan puolen tuvalle.

Matka jatkui Lossulta tuntureiden yli Kuonjarille. Mikäs se on hiihdellessä kun on hankikanto! Jos olisi tällaista ollut koko matkan, niin mehän olisi oltu Hetassa heittämällä. Mutta kaikkea ei voi saada.

Ahma mennyt

Loppureissu meni helposti hankikannolla hiihdellen Saarijärven kautta Kilpikselle. Ai että!

Aamu Saarijärvellä

Mukava parin viikon reissu Käsivarren erämaassa. Alkuperäisen suunnitelman epäonnistuminen harmitti vietävästi. Saatiin kuitenkin nauttia tuntureista ja mahtavista maisemista, joten eipä voi mahdottomasti valittaa. Kokemus tämäkin. Ensimmäistä kertaa myös pidettiin välipäiviä ja nautittiin joutenolosta. Ihana rauha ja hiljaisuus tuntureiden keskellä.