Nuuksio Classic Trail Marathon (6/7)

Noin kolme viikkoa siihen meni ennen kun oli intoa purkaa tuntojaan viimeisimmästä polkujuoksusta, eli Nuuksio Classic:n maratonmatkasta. Kyseinen juoksu oli siis 1.9. Pohjalla oli kolmen viikon palautuminen Pyhä Tunturimaratonista sekä reilu viikko ennen Nuuksion kisaa sairastettu flunssa. Lisäksi hieman jännitti, koska viime vuotinen Nuuksion kisa oli kaiken kaikkiaan hankala. Näiden lisäksi olin tehnyt itselleni hyvät paineet ajan parantamisesta.

Ei se mitään. Lauantaina herätys klo 6 ja matkaaminen kisapaikalle. Mieli oli luottavainen kaiken suhteen. Toisessa lähtöryhmässä starttia lähtökarsinassa odotellessa mietin, että: ”Taas sitä mennään. Tämän kisan jälkeen enää yksi tourin kisa jäljellä. Jaksaa, jaksaa.” Sitten olikin aika lähteä liikkeelle. Tässä vaiheessa vielä hymyilytti. 

Kuva: Miska Koivumäki

Hetken päästä ei enää sitten hymyilyttänytkään. Nuuksion nätit polut oli muuttuneet liisteripuuroksi. Tai siltä se ainakin jaloissa tuntui. Pysyin porukan mukana, mutta jalat ei vaan kulkenu kunnolla. Pari kilometriä lähdöstä tiesin jo, että tästä tulee vaikea juoksu. Nyt otetaan mittaa henkisestä kantista ja mielenlujuudesta. Reissun paras kohta oli kyllä Swinghill. Vaikka puuskututti ja välillä suti siinä mäessä, niin ennen mäkeä alkanut jalkapohjan kipu jäi mäkeen. Mahtavaa. Ei sittenkään tarvitse keskeyttää sen jalkakivun takia. 

Kuva: Poppis Suomela

Katsoin kellosta edettyä matkaa ihan liian usein. Yritin välillä keskittyä maisemiin, mutta sitten taas piti keskittyä jalkoihin. Odotin reissun puoliväliä kun kuuta nousevaa. Puoliväli on minulle iso henkinen välietappi. Sen jälkeen on jo menossa ”kotiin päin”, joten puolivälin saavuttaminen on iso voitto. Kilometrejä tuli hiljalleen lisää, puuro ei poluilta haihtunut minnekään ja selkääkin alkoi särkeä. Mutta luovuttaminen ja kirjainyhdistelmä DNF:n saaminen ajan sijasta ei todellakaan ollut vaihtoehto. Aloin pelkäämään, että hyydyn loppumatkasta ihan totaalisesti ja kaikki menee minusta ohi. Jossain vaiheessa matkaa alkoi itkettämään. Pyyhin vähän silmiä ja yritin niellä itkun. Talvella hiihtovaelsin ja itkin samalla ja totesin, että liikunta ja itkeminen samaan aikaan ei ole hyvä idea. Itkeä saa sitten maalissa jos siltä tuntuu.

Haaveilin siitä, että ehkä viimesen huollon jälkeen kulkee paremmin, niin kun viime vuonna kulki. Nyt ei ollut ongelmaa imeytymisessä, yritin syödä ja juoda samaan tyyliin kun muissakin kisoissa, mutta jostain syystä jalat ei vaan ollu kulkutuulella. Vähän viimeisen huollon jälkeen romuttui haave siitä, että jossain välissä kulkisi kunnolla. Puuro ei suostunut lähtemään minnekään poluilta. Alistuin kohtalooni, kuten kuvasta näkyy.

Kuva: Juha Saastamoinen/ Onevision.fi

Atte oli minun juoksun ajan talkoilemassa ja hän oli noin pari kilometriä ennen maalia kannustamassa. Häneltä saamani palaute kuului jokseenkin näin ”Tää on juoksukilpailu ja aina kun mä näen sut, niin sä vaan kävelet. Vauhtia!”. Jaksoin vielä kuitata takaisin, että ”Olisitpa ite polkujuossu 40km niin et varmasti tätä mäkeä juoksisi ylös”. Onneksi nuo kaikki sanottiin huumorisävytteisesti. Atte on kuuluisa kannustamisistaan. Viime vuonna olin Pallas-Hetta välillä reilu 2km maalista ja jalat ei enää oikein toiminu. Puhelin soi ja kun vastasin, niin Atte sanoo, että ”Etkö sä vielä ole maalissa?”. Siihen väliin meinasi tulla pari rumaa sanaa. Nyt osaa jo ottaa asiat huumorilla.

Ilma oli jotenkin tosi kosteaa. Ei satanut kun jossain välissä ihan vähän, mutta ehkä reissun puolivälissä huomasin, että shortsit oli takaa ihan litimärät. Hiljalleen kosteutta tuli etureisienkin puolelle ja jossain vaiheessa näytin siltä että olisin pissannut housuuni. Hieman itseä huvitti.

Jossain vaiheessa myös yritin tehdä jotain juoksua muistuttavaa.

 Kuvaaja: Mika Helin.

Olin ajatellut, että kun näen Aten, niin sitten olen jo melkein maalissa. Eli jos siihen asti olen päässyt, niin pääsen loppuun asti. Viimeisellä kilometrillä vielä hieman yritin kiristää vauhtia ja olin enemmän kun iloinen kun viimein näin maalikaaren. Mä pääsin sittenkin maaliin! Maalissa olin ajalla 5.40.10, vihaisena, väsyneenä ja pettyneenä. Paransin viime vuoden aikaa noin 25min. Sijoitus oli 54. Reissuun lähti 203 naista, joista maaliin pääsi 187. En osannut iloita aikaparannuksesta. Ensimmäisen viikon kisan jälkeen olin pettynyt itseeni ja sitä mieltä, että on turha haaveilla mistään oikeista ultramatkoista, kun olen niin huono. Toisen viikon yritin olla miettimättä koko juoksua ja pettymystäni. Kolmannella viikolla sain rauhan ja suuntasin katseeni ja mietteeni kohti Vaaroja.

Olenkin päättänyt, että Vaaroille lähden samalla asenteella kun Pallas-Hetta välille: ilon kautta ja nauttien, tavoitteena vain päästä maaliin. Kyseessä on tourin viimenen kisa, joten sitä ei saa pilata. Toki olisi kiva parantaa viime vuoden aikaa, mutta jos ei parannu, niin sitten ei. Lähden juoksemaan sykkeiden suhteen mukavuusaluella ja ehkä sillä saisin vältettyä tuon Nuuksion puuron ilmaantumisen Vaaroille. Tässä välissä on onneksi 5vko aikaa palautua, joten sekin varmasti tekee hyvää.

Kiitoksia Nuuksion kisajärjestäjille ja talkoolaisille! Kisassa ei mitään valitettavaa, ainoastaan kunnosta löytyy valituksen aihetta. Jos joskus vielä Nuuksioon eksyn kisaamaan (nyt tuntuu siltä, että ei enää ikinä Nuuksioon!), niin toivon kuitenkin, että puuro kauhottaisi poluilta ennen kisoja...

En halua sanoa, että kohti uusia pettymyksiä, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tyydyn sanomaan, että kohti uusia seikkailuja!