Aloitetaanpa ajasta ennen kisaa ja siitä, että miten ei kannata toimia. Olin pari viikkoa Kreikassa juuri ennen Nuuksio Classicia. Siellä hölkkäilin vähän, mutta mistään kunnon treenistä ei oikein voinut puhua koska kuumuuden takia tuntui ettei kulje. Lähinnä lenkkien jälkeen oli semmoinen olo kun olisi saunassa tai uimassa käynyt - lämpö sai hikoilemaan mahdottomasti. Kisaviikon keskiviikkona kävin vielä Crossnature treeneissä, joka oli virhe. Torstaina aamulla takareidet ja pakarat oli ihan jumissa. Treeni selvästi tehonnu, mutta ei olisi tähän väliin tarvinut tehota niin hyvin. Kävin sitten torstaina aamulla lyhyellä hölkällä, jonka toivoin hieman avaavan jumeja. Ei siitä haittaa ollut, mutta vielä lauantaina takareisiä kiristeli. Toinen virhe oli se, että lento Kreikasta oli Suomessa to-pe välisenä yönä ja nukkumaan pääsin perjantaina klo 4 aamuyöllä. Tietenkään kisaa edeltävänä yönäkään ei nukuttanut kunnolla, joten hyvät väsymykset saatu pohjalle. Kolmas pohdintaa aiheuttava asia oli kropan tottuminen lämpötilan muutokseen. Noin 30h aikaa tottua puolet kylmempään ilmastoon.
Lauantaina aamulla klo 6 ajelemaan kohti Nuuksiota. Paikalla oltiin hyvissäajoin, mutta kivempi niin kuin kiireessä olla. Klo 10 aikoihin starttiviivalla oli valmiiksi väsynyt, viluinen ja jumittavat takareidet omistava tyyppi. Mietin, että saapi nähdä mitä tästä tulee. Tavoitteena on vaan päästä maaliin aikarajoissa, joten yritän lähteä nauttimaan hommasta. Salaa toivoin, että pääsisin reitin alle 7 tunnin.
Alku lähti hyvin. Juoksu kulki ja tuntui hyvältä. Tätä hyvää oloa kesti kuitenkin reilusti alle 10 km. Joskus 7 km kohdalla katsoin sykemittaria vain todetakseni, että sykkeet on oikeasti ihan liian korkeat ja olo sen mukainen. Hikoilin enemmän kun koskaan. Yritin vähän hiljentää vauhtia, että josko saisin sykkeet alemmas. Ei toivoakaan. Päätin siis mennä korkeilla sykkeillä ja toivoa, että pääsisin maaliin. Korkeiden sykkeiden takia olo tuntui huonolta ja syöminen juostessa ei meinannut onnistua kun piti keskittyä hengittämään. Sain vaivoin yhden myslipatukan alas, mutta ajatus toisesta myslipatukasta oksetti. Jano oli, mutta tuntui etten pystynyt juomaan kunnolla.
 |
| Kuvaaja: Kalle Laine |
Puolenvälin tienoilla olin jo miettinyt jokuseen otteeseen, että näinköhän en koskaan pääse maaliin tällä matkalla. Tuntui ettei nesteet imeydy kunnolla, jotain energiapitoista pitäisi syödä, mutta ajatuskin oksettaa ja päässä huippaa. Tässä vaiheessa myös alaselkä ja lonkat kipuili, vuosia sitten vaelluksella kipeytyneet kohdat jaloissa tuntuivat jo tosi pahoilta ja jalat ei energian puutteen takia haluneet mennä eteenpäin. Niin pahalta ei kuitenkaan tuntunut että olisin ollut valmis luovuttamaan. Jos olin päässyt Pallas-Hetan maaliin, niin pakko on päästä tämä lyhyempikin matka. Pakko. Jossain vaiheessa sykkeet ei enää jaksaneet nousta. Ihan sama minkälaista ylämäkeä yritti kammeta ylös tai juosta jotain pätkää, niin sykkeet ei enää noussu alkumatkan lukemiin. Kroppa oli jo luovuttanu.
 | |
| Kuvaaja: Tero Koski |
 | |
| Kuvaaja: Tero Koski |
 | |
| Kuvaaja: Aapo Laiho |
26 km huollossa tein itselleni elektrolyyttijuoman, joka auttoi vähän oloa vaikka aina oksetti kun sitä joi. Siinä vaiheessa ajattelin vain, että matkan puoliväli on ohitettu ja kotiinpäin olen jo menossa. Voiton puolella olen. Pakko jaksaa. 26 km ja 33 km huoltojen välissä olisi tehnyt mieli lähinnä kävellä. Pakotin itseni kuitenkin juoksemaan niin paljon kun kykenin. 33 km huollossa oli tarjolla keksiä. Keksiä! Mikä taivaanlahja! Keksi maistui hyvälle eikä oksettanut yhtään. Sain varmaan siitä yhdestä keksistä hyvän sokerihumalan koska sen jälkeen lähi kulkemaan. Jaksoin lopussa paremmin kuin 7-33 km välillä missään vaiheessa. Lopun menoa auttoi myös 70km ultraaja, jonka kanssa viimeiset reilut 5km taivallettiin kohti maalia. Juteltiin niitänäitä niin kilometrit meni huomaamatta. Ei se meno hyvältä tuntunu, mutta nyt kuitenkin kulki edes jonkin verran. Ja se oli parasta kun muutamat selät tuli vastaan loppukilometreillä.
 |
| Kuva: Onevision.fi/ Juha Saastamoinen |
Maaliin pääsin ajassa 6.05, sijalla 82/179 ja jalatkin vielä toimi (toisin kun Pallas-Hetta matkalla). Olin tyytyväinen kun olin alittanut 7h aikatavoitteeni ja todella tyytyväinen kun vaikeuksista huolimatta edes pääsin maaliin. Kuitenkin tämänkin matkan jälkeen on jotenkin tyhjä olo. Olen tyytyväinen itseeni, mutta en kumminkaan ole. Miksi en osaa kunnolla nauttia suorituksestani kun ei tuohon kuitenkaan kaikki pysty? Sykemittarin mukaan kulutin noin 3800kcal ja voin sanoa, että noin 200kcal patukka + 1 keksi ei ihan riittäny korvaamaan kyseistä kalorikulutusta.
Paljon opin Vaaroja varten:
1. Mukaan vähän kaikkea mahdollista kaloripitoista mikä saattaisi upota juoksun aikana (pelkät eri makuiset patukat ei riitä)
2. Sipsit on hirveen hyvä keksintö!
3. Ei kannata lähteä 30 asteen helteestä 30h sopeutumisajalla juoksemaan noin 15 asteen lämmössä.
4. Ei kannata käydä Crossnature tunnilla kolme päivää ennen kisaa (onneksi niitä tunteja ei edes ole juurikaan Suomessa)
5. Voisi edes yrittää lähteä liikkeelle levänneenä
Tällä hetkellä on lonkat vähän kipeät ja jalat jäykät, mutta niillä pystyy kävelemään ongelmitta. Pallas-Hetan jälkeen olin varautunut siihen ettei muutamaan päivään tarvi juurikaan kävellä, joten tämä on positiivinen yllätys. Sitähän voi kohta jo lähteä taas hölkkäilemään! Vaikeuksien kautta maaliin. Ja vaikka huonolta tuntuikin niin tämä harrastus ei jää tähän. Aina sitä kisoista jotain oppii tulevaisuuden varalle ja aina se on yhtä mukavaa rääkätä itseään. Sykemittarin mukaan kehitin sprinttinopeuttani ja lihasten hermotusta. Mun mielestä matka oli lähinnä hyvä henkisen kantin ja kivunsiotokyvyn kehittäjä.
Kohti Vaaroja. Ja treenit jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti