Nuuksio Classic Trail Marathon (6/7)

Noin kolme viikkoa siihen meni ennen kun oli intoa purkaa tuntojaan viimeisimmästä polkujuoksusta, eli Nuuksio Classic:n maratonmatkasta. Kyseinen juoksu oli siis 1.9. Pohjalla oli kolmen viikon palautuminen Pyhä Tunturimaratonista sekä reilu viikko ennen Nuuksion kisaa sairastettu flunssa. Lisäksi hieman jännitti, koska viime vuotinen Nuuksion kisa oli kaiken kaikkiaan hankala. Näiden lisäksi olin tehnyt itselleni hyvät paineet ajan parantamisesta.

Ei se mitään. Lauantaina herätys klo 6 ja matkaaminen kisapaikalle. Mieli oli luottavainen kaiken suhteen. Toisessa lähtöryhmässä starttia lähtökarsinassa odotellessa mietin, että: ”Taas sitä mennään. Tämän kisan jälkeen enää yksi tourin kisa jäljellä. Jaksaa, jaksaa.” Sitten olikin aika lähteä liikkeelle. Tässä vaiheessa vielä hymyilytti. 

Kuva: Miska Koivumäki

Hetken päästä ei enää sitten hymyilyttänytkään. Nuuksion nätit polut oli muuttuneet liisteripuuroksi. Tai siltä se ainakin jaloissa tuntui. Pysyin porukan mukana, mutta jalat ei vaan kulkenu kunnolla. Pari kilometriä lähdöstä tiesin jo, että tästä tulee vaikea juoksu. Nyt otetaan mittaa henkisestä kantista ja mielenlujuudesta. Reissun paras kohta oli kyllä Swinghill. Vaikka puuskututti ja välillä suti siinä mäessä, niin ennen mäkeä alkanut jalkapohjan kipu jäi mäkeen. Mahtavaa. Ei sittenkään tarvitse keskeyttää sen jalkakivun takia. 

Kuva: Poppis Suomela

Katsoin kellosta edettyä matkaa ihan liian usein. Yritin välillä keskittyä maisemiin, mutta sitten taas piti keskittyä jalkoihin. Odotin reissun puoliväliä kun kuuta nousevaa. Puoliväli on minulle iso henkinen välietappi. Sen jälkeen on jo menossa ”kotiin päin”, joten puolivälin saavuttaminen on iso voitto. Kilometrejä tuli hiljalleen lisää, puuro ei poluilta haihtunut minnekään ja selkääkin alkoi särkeä. Mutta luovuttaminen ja kirjainyhdistelmä DNF:n saaminen ajan sijasta ei todellakaan ollut vaihtoehto. Aloin pelkäämään, että hyydyn loppumatkasta ihan totaalisesti ja kaikki menee minusta ohi. Jossain vaiheessa matkaa alkoi itkettämään. Pyyhin vähän silmiä ja yritin niellä itkun. Talvella hiihtovaelsin ja itkin samalla ja totesin, että liikunta ja itkeminen samaan aikaan ei ole hyvä idea. Itkeä saa sitten maalissa jos siltä tuntuu.

Haaveilin siitä, että ehkä viimesen huollon jälkeen kulkee paremmin, niin kun viime vuonna kulki. Nyt ei ollut ongelmaa imeytymisessä, yritin syödä ja juoda samaan tyyliin kun muissakin kisoissa, mutta jostain syystä jalat ei vaan ollu kulkutuulella. Vähän viimeisen huollon jälkeen romuttui haave siitä, että jossain välissä kulkisi kunnolla. Puuro ei suostunut lähtemään minnekään poluilta. Alistuin kohtalooni, kuten kuvasta näkyy.

Kuva: Juha Saastamoinen/ Onevision.fi

Atte oli minun juoksun ajan talkoilemassa ja hän oli noin pari kilometriä ennen maalia kannustamassa. Häneltä saamani palaute kuului jokseenkin näin ”Tää on juoksukilpailu ja aina kun mä näen sut, niin sä vaan kävelet. Vauhtia!”. Jaksoin vielä kuitata takaisin, että ”Olisitpa ite polkujuossu 40km niin et varmasti tätä mäkeä juoksisi ylös”. Onneksi nuo kaikki sanottiin huumorisävytteisesti. Atte on kuuluisa kannustamisistaan. Viime vuonna olin Pallas-Hetta välillä reilu 2km maalista ja jalat ei enää oikein toiminu. Puhelin soi ja kun vastasin, niin Atte sanoo, että ”Etkö sä vielä ole maalissa?”. Siihen väliin meinasi tulla pari rumaa sanaa. Nyt osaa jo ottaa asiat huumorilla.

Ilma oli jotenkin tosi kosteaa. Ei satanut kun jossain välissä ihan vähän, mutta ehkä reissun puolivälissä huomasin, että shortsit oli takaa ihan litimärät. Hiljalleen kosteutta tuli etureisienkin puolelle ja jossain vaiheessa näytin siltä että olisin pissannut housuuni. Hieman itseä huvitti.

Jossain vaiheessa myös yritin tehdä jotain juoksua muistuttavaa.

 Kuvaaja: Mika Helin.

Olin ajatellut, että kun näen Aten, niin sitten olen jo melkein maalissa. Eli jos siihen asti olen päässyt, niin pääsen loppuun asti. Viimeisellä kilometrillä vielä hieman yritin kiristää vauhtia ja olin enemmän kun iloinen kun viimein näin maalikaaren. Mä pääsin sittenkin maaliin! Maalissa olin ajalla 5.40.10, vihaisena, väsyneenä ja pettyneenä. Paransin viime vuoden aikaa noin 25min. Sijoitus oli 54. Reissuun lähti 203 naista, joista maaliin pääsi 187. En osannut iloita aikaparannuksesta. Ensimmäisen viikon kisan jälkeen olin pettynyt itseeni ja sitä mieltä, että on turha haaveilla mistään oikeista ultramatkoista, kun olen niin huono. Toisen viikon yritin olla miettimättä koko juoksua ja pettymystäni. Kolmannella viikolla sain rauhan ja suuntasin katseeni ja mietteeni kohti Vaaroja.

Olenkin päättänyt, että Vaaroille lähden samalla asenteella kun Pallas-Hetta välille: ilon kautta ja nauttien, tavoitteena vain päästä maaliin. Kyseessä on tourin viimenen kisa, joten sitä ei saa pilata. Toki olisi kiva parantaa viime vuoden aikaa, mutta jos ei parannu, niin sitten ei. Lähden juoksemaan sykkeiden suhteen mukavuusaluella ja ehkä sillä saisin vältettyä tuon Nuuksion puuron ilmaantumisen Vaaroille. Tässä välissä on onneksi 5vko aikaa palautua, joten sekin varmasti tekee hyvää.

Kiitoksia Nuuksion kisajärjestäjille ja talkoolaisille! Kisassa ei mitään valitettavaa, ainoastaan kunnosta löytyy valituksen aihetta. Jos joskus vielä Nuuksioon eksyn kisaamaan (nyt tuntuu siltä, että ei enää ikinä Nuuksioon!), niin toivon kuitenkin, että puuro kauhottaisi poluilta ennen kisoja...

En halua sanoa, että kohti uusia pettymyksiä, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tyydyn sanomaan, että kohti uusia seikkailuja!

Pyhä Tunturimaraton (5/7)

Lauantaina (11.8) pääsin kisailemaan Pyhän maisemissa kun kyseessä oli Buff Trail Tourin viides osakilpailu, eli Pyhä Tunturimaraton. Ennen kisaa vietin noin viikon tutustuen kisareittiin sekä yleisesti Pyhän alueeseen. Ensin kuvia viikolta ja sitten kisarapsa: 

 

Noitatunturin huipulla

Isokuru

Aittakuru

Tunturiaapa

Jo alkuun hieman mietitytti, että onko kroppa kuinka palautunut Pallas-Hetta välistä. Sitten kaiken kukkuraksi sunnuntai-maanantai välisenä yönä tapahtu jotain. Yöllä jo heräilin kun unissani venyttelin ja oikea pohje oli mahdottoman arka. Aamulla totesin, että kävely onnistuu, mutta juoksua ei edes tarvi suunnitella. Ihan kun olisi tehnyt kovan täsmätreenin oikealle pohkeelle tai että se olisi krampannu kunnolla. Kumpaakaan en tiennyt tapahtuneen. Apua huudeltuani sain Juusolta ohjeet kylmä-kuuma hoitoon ja se lähtikin auttamaan hyvin. Torstaina jo tiesin, että pystyn lauantaina juoksemaan. Jei, kriisi vältetty!

Perjantai meni mukavasti kun änkesin itseni talkoilemaan. Eipä tarvinu jännittää kisaa kun oli muuta tekemistä. Ja Nutsilaisten kanssa on aina yhtä mukavaa!

Lauantaina sitten klo 9 koitti totuuden hetki, kun me maratoonilaiset lähdettiin liikkeelle. Tavoitteena oli minulla päästä maaliin ja ajattelin, että jos 6.30 aikaan juoksen, niin ihan hyvä minun kunnolla. Tosin hieman epäilin että lähemmäs 7h tulee menemään.

Odotellessa lähtöä fiilis oli ihan hyvä, mutta melko nopeasti lähdön jälkeen se huononi kun sykkeet pomppasi pilviin ja juoksuliivikin tuntui ahdistavan ja tuskaisen kuumalta. Ensimmäisen kilometrin kohdalla jo mietin, että mitähän tästäkin tulee. Näinköhän pääsen edes maaliin. Sykkeet ei suostunu laskemaan vaikka himmailin menoa. Ajattelin, että en ole tullut tänne luovuttamaan, joten ei muuta kun tossua toisen eteen. Alla olevasta kuvastakin huomaa, että ei naurattanu yhtään koko homma.

Näyttää siltä, että hyydyn ihan justiinsa. Kuva: All About Lapland/ Alexander Kuznetsov

Jossain 10km kohdalla alkoi viimein vähän kulkemaan ja sykkeetkin rauhottu muutaman pykälän. Huttuloman juomapisteen kohdilla sain tsempit vanhemmiltani enkä siihenkään pysähtynyt tekemään huoltoa. Olin lähtenyt ajatuksella, että eka huolto aikasintaan maratonin kauimmaisessa pisteessä. Kun kello piippasi 22km kohdalla, niin totesin, että nythän sitä on jo kotimatkalla. Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Latvavaaran nousussa ja päällä olin selvittänyt hyvin rakkakivikot ja juuret. Tuli hetkellinen helpompi kohta ja ajatus karkasi. Seuraavaksi olin sitten polvillani maassa. Olin löytänyt sen yhden yksittäisen juuren. Melkosen hyvä suoritus! Olin viikolla juuri sanonut, että vielä joskus tulee se kerta, että kaadun ensimmäisen kerran kisassa. No nyt se tuli!

 

Seuraavaan huoltoon, eli takaisin Huttulomaan, matka taittui tasaisen tappavaa tahtia. Huollon kohdilla vanhemmille ylävitoset. Olin päättänyt tehdä vesitäydennyksen. Banaaniakin olisin ottanut, mutta ei ollutkaan tarjolla. Otin hädissäni suklaata. Se oli virhe. En meinannut seuraavassa ylämäessä saada millään sitä suklaata nieltyä. Fazerin sinisen hohdokkuus katosi siinä.

Peurakeron reunaa hölkötellessä totesin, että melkonen tuuli. Rupesin miettimään, että toivottavasti Nutsin teltat pysyy maassa eikä lähde lentoon. Perjantaina pystyteltiin niitä telttoja ja olin jo sillon huolissani, että eihän ne lähde liikkeelle sillä aikaa kun käytiin syömässä. Ihan olennaisia asioita mietiskelin, kun mähän voinkin jotain niille teltoille tehdä tuolta tunturista käsin.. Noin 4-5km ennen maalia ajatus herpaantui taas (en muista mitä tässä kohdassa ajattelin) ja seurauksena nilkan muljahdus ja taisi siinä yhteydessä toinen polvikin hipasta maata. Ei onneksi kuitenkaan käynyt pahemmin. Ajatus siinä vaiheessa oli, että "nyt keskity kunnolla, ei ole enää tässä vaiheessa varaa satuttaa itseään kun olen jo melkein maalissa". Sain pidettyä ajatukset kasassa lopun matkaa. Olin alun perin ajatellut, että viimeinen ylämäki menisi kohtuudella mutta alamäen kanssa saattaa tulla ongelmia. Totuus oli toinen. Ylämäki hyydytti jo melko hyvin ja laskettelurinnettä alastulo oli ajateltua helpompi. 

Totista hommaa tämä polkujuoksu Kultakeron päällä. Kuva: Onevision.fi/ Juha Saastamoinen

Kuva: Onevision.fi/ Juha Saastamoinen

Ja sitten tulikin jo maali! Urakka oli alun hankaluuksien jälkeen saatu päätökseen ajalla 5.45.28. Sykemittari sanoi matkaksi 43,8km ja nousumetrejä tuli 1193. Sijoitus 19. Naisia lähti matkaan 76 ja maaliin pääsi 66. Olen tyytyväinen, että pääsin vaikeuksista huolimatta maaliin. Aikakin oli minun kuntooni nähden ihan ok. Mutta en silti osaa olla tyytyväinen sijoitukseen ja suoritukseen. Eli tavallista minua.

Nyt jo nauratti. Kuva: Vesa Aurala

Nesteytyksestä ja syömisestä ei tällä kertaa kannata ehkä sanoa mitään, sillä yllättäen ei menny ihan putkeen. Kun viimesessä ylämäessä maha murisee äänekkäästi vaatien syötävää, voi todeta, että ehkä sitä olisi voinut vähän enemmän syödä matkalla. Ehkä vielä joskus opin tuonkin puolen näissä kisoissa. Ehkä. Toivottavasti. Ja mieluusti ei kantapään kautta.

Nyt muutama päivä kisan jälkeen jaloissa vielä vähän tuntuu, mutta ovat hyvin lähteneet palautumaan. Sinänsä ihan hyvä, sillä seuraava koitos on Nuuksio Classic alle kolmen viikon päästä.

Iso kiitos taas Nutsin poppoolle kisoista! Ja vanhemmilleni kun olitte taas kannustamassa minua sekä muita juoksijoita. Mukava viikko tuli Pyhällä vietettyä.

NUTS Ylläs Pallas (4/7)

Lauantaina oli Buff Trail Tour Finlandin neljäs osakilpailu, eli NUTS Ylläs Pallas 55km (eli 57km). Vietin kuitenkin ennen kisaa viikon Ylläksellä, joten ensin muutama kuva viikon varrelta ja lopussa kisarapsa. 

Saavuin Ylläkselle viikko ennen kisaa ja ensimmäinen Instagram päivytykseni meni näin: "Ihan kun kotiin olis tullu. Tähän kohtaan voi kuvitella kaikki iloisuutta, onnellisuutta ja hyvää mieltä kuvaavat adjektiivit. Tänne mä kuulun." Eli voisiko asian vaikka ilmaista niin, että oli kiva päästä Lappiin? Viikko oli hämmentävän kuuma. Tuntui kun olisi ollut etelässä eikä Lapissa. Shortsit oli kovassa käytössä. Hyttysiä oli vain vähän, enemmän paarmat ja mäkäräiset vaivasi kuin hyttyset.

Sunnuntaina Kesänki ja Pirunkuru:

Maanantaina Aakenuksen ylitys:

Tiistaina Kellostapulinkuru:

Keskiviikkona Äkäskero ja illalla Pakasaivo ja seitakivi:

Äkäslompolon rannassa

Pakasaivo

Seitakivellä kävin toivomassa onnea lauantain juoksuun

Torstaina Kukas ja talkoilua:

Perjantaina talkoilua ja toisten kannustamista:

30km matkaan

134km matkaan

Joka päivä ohjelmaan kuului lauantain säätiedotuksen tarkastelua Pallaksen ja Hetan osalta. Olin jo viikon aikana luopunut tavoitteesta parantaa edellisen vuoden aikaa, sillä lauantaillekin lupailtiin lämmintä keliä. Ja lämmin ei ole minun juttu kun kyse on juoksemisesta. Tavoitteena oli raahata itsensä maaliin ilman suurempaa nestehukkaa.

Lauantaina oli sitten oman suorituksen aika. Ajeltiin aamusta Pallakselle lähtöön ja aikaa jäi hyvin ihmetellä menoa Pallaksella sekä vähän jännittää. Viimeisin säätiedotus lupasi +21 ja ukkosta. Ukkonen + avotunturi -kombinaatio ei naurattanut, joten toivoin että ukkonen kiertää tunturijonon kaukaa. Lähdössä yritin ryhmittyä hieman puolen välin etupuolelle ja toivoin etten jää nopeampien jalkoihin ja tukkeeksi. Viimein kello tuli 12 ja päästiin matkaan. 

Reitti oli tuttu viime vuodesta, joten hieman tiesi, että missä kohdissa voi juosta ja mitkä kohdat kannattaa ottaa rennosti kävellen. Kiipesin Taivaskerolle liikaa hötkyilemättä, sillä ajattelin että minulla on vielä Taivaskeronkin jälkeen yli 50km aikaa ottaa ohimenneitä kiinni. Hikoilin nousussa enemmän kun paljon ja tiesin jo siinä vaiheessa, että en saa juotua niin paljon kun mitä nestettä menetän. Matka eteni ja jalat tuntui paremmilta kun viime vuonna. Nammalan purossa huuhtaisin pikaisesti naamani pienen vilpostuksen toivossa. Välillä tuntureilla kävi ihana tuulenvire ja välillä oli tuskasen kuuma. Reitti oli viime vuoteen verrattuna todella kuiva. Kerran jopa mietin, että oliko mitään järkeä lähteä tälle reissulle, mutta unohdin mietteeni lähes samointein. Ennen Hannukurun huoltoa tulin siihen tulokseen, että en pysty parantamaan viime vuoden aikaani vaikka matka oli edennyt ihan ok ja ihmettelin miten olin viime vuonna mennyt reitin läpi alle yhdeksään tuntiin. Hieman Pahakurun jälkeen tulin entistä varmemmaksi ajan huonontumisesta, sillä noin 30km matka alkoi jo tuntua jaloissa. Päätin vain nauttia maisemista ja unohtaa ajan kanssa kilpailun.

Montellin kohdilla. Kuva: All About Lapland

Reissun ehkä hienoin kohta oli Pyhäkerolle nousu. Hieno siksi, että näki kuinka edessäpäin ukkonen jytisi ja salamoi. Aiemmin jyrinät oli kuuluneet jostain sivulta. Toivoin hartaasti ettei pilvi nousisi päälle. Samaan aikaan ajattelin, että jos nousee, niin saanpahan kinttuihin vipinää kun juoksen ukkosta karkuun kerolta alas. Pyhäkeron päällä huomasin, että sittenkin on mahdollista parantaa aikaa, jos en lopussa ihan hyydy. Kuvittelin, että Pyhäkeron huolto on samassa paikassa kun viime vuonna ja koin karvaan pettymyksen kun huoltoa ei näkynytkään siinä missä piti. Periaatteessa tarvetta huollolle ei ollut, mutta olin odottanut pientä hengähdystaukoa. Viimein pääsin huollolle hiekkatien alkuun, vähän banaania naamaan ja juomista mukaan. Lopun tylsään osuuteen olin varautunut musiikilla, joten kaivoin kuulokkeet liivistä ja menin eteenpäin musiikin voimalla. Nyt tavoitteeksi oli tullut kahdeksan tunnin alitus.

Hiekkatie meni kohtuudella, ainakin paremmin kun viime vuonna. Vaikka ei se homma enää hyvältä tuntunut. Asfaltilla aloin sitten hyytyä. Juoksun väliin piti ottaa kävelyä eikä kävelyn syyksi voinut edes laittaa ylämäkeä. Jokunen kilometri ennen maalia laskin, että maaliin pitäisi päästä kahdeksaan tuntiin vaikka vain kävelisin reippaasti. Eli kaikki hölkkäaskeleet oli vain plussaa. Viime vuoden jalkojen totaalihyytymistä ei tullut ja maaliin pääsin lopulta ajassa 7.50.42. Eli paransin viime vuoden aikaa noin 50min. Sijoitus 22/227.

Ihan edustuskelpoisen näköinen.. Kuva: Onevision.fi/ Juha Saastamoinen

Kuva: Onevision.fi/ Juha Saastamoinen

Olin illan ja seuraavan aamun melko tyytyväinen suoritukseeni. Olin toki alkanut vuoden alkupuolella treenaamaan tavoitteellisesti, mutta en ollut uskonut, että pystyisin aikaa noin paljon parantamaan. Yleensä melko nopeasti suorituksen jälkeen totean, että eihän se nyt kummoinen suoritus ollut ja sunnuntaina päivällä mietinkin, että olenko mennyt rikki. Mutta ei hätää! Sunnuntaina iltapäivällä olin taas tyytymätön itseni ja nyt suoritukseni oli enää "ihan ok". Olen siis taas terveiden kirjoissa!

Syöminen ja juominen on minulle ongelma juoksuissa. Tällä kertaa join urheilujuomaa noin litran, elektrolyyttijuomaa noin 0,75 litraa ja vettä reilun litran. Olisi ehkä voinut vähän enemmänkin juoda kun pissalla käymistä ei edes tarvinut harkita. Matkan aikana söin omista eväistä 5 vauvanruokaa (semmosia pusseja missä on ärsyttävän iso korkki) ja NUTSin tarjoiluista vähän sipsejä ja pari banaania. Imeytymistä ei voinut moittia, koska välillä vaivasi ihan kunnon nälkä. Olin vaan liian laiska syömään. 

Olin päättänyt mennä reissun ilon kautta ja niin tein. Lopussa asfaltilla meinasi hymy hyytyä, mutta pakotin sen takaisin. Paljon kivempi edetä hymyillen kuin naama kurtussa. Ja meinasi unohtua: ne ihanat selät, joita tälläkin reissulla sain ottaa kiinni jokusen. Minua ei juurikaan haittaa jos parempikuntoista porukkaa menee ohi, mutta osaan silti aina nauttia siitä jos joku tulee selkä edellä vastaan. Iloja ne on pienetkin ilot. Iso kiitos NUTSin poppoolle hyvästä kisasta sekä mukavista talkoista! Teidän seurassa viihtyy aina. Ja tosi iso kiitos kaikille jotka oli reitin varrella tsemppaamassa! Erityiskiitos vanhemmilleni tsemppauksesta ja huolenpidosta!

Nyt neljä viikkoa aikaa palautella ennen Pyhää.