Hiihtovaellus, osa2: Hetta-Muonio

Alkuperäisten suunnitelmien romuttuminen ei kuitenkaan lannistanut meitä totaalisesti. Päätettiin mennä bussilla Kilpisjärveltä Hettaan kun ei hiihtäen päästy. Päätettiin kuitenkin unohtaa hiihtäminen Saariselälle ja ottaa suunta toisaalle. Hetassa teimme siis täydennyspysähdyksen ja ostimme ruokaa 11 päiväksi. Luontokeskuksella peloteltiin, että lunta on normaalia enemmän ja se on melkoista höttöä. Varauduimme, että taas joudutaan kahlaamaan syvällä lumessa. Sitten vaan suunta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon.

Ensimmäinen päivä oli jostain syystä minulle tosi hankala. Söin lähtöpäivän aamiaisella ihan liikaa  ja ensimmäiset pari tuntia öklötti ja piti keskittyä ettei puklaa kaikkea syömäänsä ulos. Puuskututti ja hikoilutti hurjasti. Eteenpäin kuitenkin pääsin. Hiihtelimme Pyhäkeron tuvalle ja koska kello ei ollut vielä paljoa, jatkoimme matkaa. Seurailimme toisten vaeltajien jälkiä, joten ei tarvinut kahlata syvällä lumessa. Tosin eipä siellä muutenkaan upottanut missään nimessä sitä vertaa mitä Käsivarren erämaassa oli upottanut. Haaravaarankurussa oli kuulema ollut jo lumivyöry, mutta päätimme silti lähteä yrittämään sen läpi. Mikä onkaan mukavampaa kuin leikkiä hengellään? Kurussa tosiaan oli ollut jo useampi lumivyöry ja melkoisia lumilippoja oli edelleen. Pelonsekaisin tuntein ja mahdollisimman reippaasti hiihtäen päästiin kurusta läpi. Ehkä olisi ollut parempi jos olisi ollut pimeä kun mentiin kurun läpi, niin ei olisi lumilipoista tiennyt mitään. Sen verran jännitti, että päätin että seuraavalla kerralla voisi yrittää kiertää sen kurun.

Toisena päivänä suuntasimme Pahakurun kämpälle. Eilen jo oli tullut sellainen olo, että ihan kun kotiin olisi tullut kun tähän kansallispuistoon saapui. Ihanan tuttua ja rakasta maisemaa, johon ei koskaan kyllästy. Keväällä kävin näissä maisemissa hiihtelemässä Hetasta Olokselle ja heinäkuussa polkujuoksin Pallakselta Hettaan. Maisemat oli nyttenkin upeat ja hiihto kulki. Päivän ongelmaksi nousi kämpän lämpeneminen. Eli se, että kämppä ei oikein meinannut lämmetä. Jokunen tunti pientä tärinää ja vasta juuri ennen nukkumaan menoa pystyi riisumaan toppavaatteet. 

Seuraavana päivänä suunnattiin Hannukurun kautta Nammalaan. Upeita tykkylumipuita ja ihanan talvista maisemaa. Seurailtiin talvireittiä, joten suunnistaa ei tarvinut. Lähdössä oli pakkasta 17 ja myöhemmin 20. Poroaidalla pidettiin lounastauko ja tärisin kokoajan kylmästä. Ei yhtään kivaa. Nousu Montellin majalle tehtiin uudempaa reittiä pitkin. Tai siis yritettiin tehdä. Nopeasti kadotettiin reittimerkit eikä löydetty niitä enää uudelleen vaikka myös gps:n kanssa yritettiin etsiä. Tästä syystä meidän reitti ylös ei ehkä ollut kaikki parhain. Välillä oli sen verran jyrkkää, että vaikka minulla oli nenä lähes kiinni suksien kärjissä, ei ahkio vaan suostunut liikkumaan eteenpäin. Taas henkinen puoli alkoi rakoilla ja en tiennyt, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Tein sitten molempia vuorotellen. Kun päästiin ylemmäs, kuu nousi tunturin takaa hienosti ja maisemat oli hienot. Nammalaan päästiin juuri ennen pimeän tuloa. Illalla revontulet ilostuttivat meitä.

Neljäntenä päivänä kohde oli Mäntyrovan tupa. Ensimmäiset 5km Atte teki latua, mutta sitten loppumatka päästiin menemään moottorikelkan jälkeä. Onneksi kelkka oli ajanut, koska muuten olisi meille tullut melko pitkä ja rankka päivä. Lähdössä pakkasta alle 10 astetta, mutta loppumatkasta sitä oli jo 20. Nälkä tuli noin 5km ennen tupaa, mutta 20 asteen pakkasessa ei pystynyt pysähtymään syömään. Ei siis auttanut kun edetä hitaasti mutta varmasti. Tuvalla olin taas jäässä. Ei auttanu kuivat vaatteet päällä ja erityisesti tuntu että varpailla on niin kylmä että ne tippuu irti. Muutaman tunnin kun olin makuupussissa nököttänyt ja tupa hiljalleen lämmennyt, niin tuli sen verran lämmin että pystyi taas toimimaan.

Seuraava päivä oli tarkoitus levähtää, mutta lähdettiin tekemään latua tulevaa hiihtopäivää varten. Seuraava päivämatka olisi yli 20km, joten jos sitä jotenkin pystyy helpottamaan etukäteen, niin se kannattaa tehdä. 20 asteen pakkasessa tehtiin latua noin 8km ja hiihdeltiin omia jälkiämme takaisin. Kylmä oli, taas. Illalla lämpömittari näytti -24 ja taivas oli kirkkaassa. Sanoin jo, että jos aamulla on pakkasta 25, niin en liiku tuvalta minnekään.

Aamulla herättiin klo 6 vain toteamaan, että pakkasta 26. Ei auttanut muu kun pitää välipäivä. Hiihtää voi kyllä tuossa pakkasessa, mutta lounastauon pysähtymistä en pysty tekemään. Koska olen kova hikoilemaan, niin 26 asteen pakkasessa en vaan pärjää nihkeissä vaatteissa jos pitää olla paikallaan. Ja hiihtäessä syöminen ei ollut vaihtoehto. Joten vietettiin rentouttava tupapäivä.

 
Seitsemäntenä päivänä oli jo halu päästä liikkeelle. Aamulla pakkasta 25, mutta säätiedotus oli luvannut lauhtuvaa. Joten ei muuta kun menoksi ja suunta kohti Jeristä. Matkalla piti ylittää poroaita kahdesti. Ylityskohtia ei oltu selkeästi suunniteltu käytettäväksi talvella, koska portteja ei lumen takia saanut auki. Ei muuta kun ahkiot nostamalla porttien yli. Lähellä Jeristä päästiin latupohjalle, joten hiihtäminen oli helppoa. Reissun pisin päivämatka meni hyvin ja oltiin Tammituvalla vähän ennen kun pimeä tuli. Hieman epäselvää oli ollut, että onko Tammitupa päivätupa vai autiotupa, mutta päivätuvaksi se osoittautui (varmaan ennen ollut autiotupa). Seinällä oli kuitenkin lappu, joka lupasi että yhden yön siellä saa tarvittaessa viettää. Ja nyt oli kyllä tarve. Ei olisi ollut järkevää mennä pidemmälle. Oleilin noin neljä tuntia kaminan vieressä, tärisin kylmyydestä, enkä kyennyt tekemään mitään. Tultiin siihen tulokseen, että seuraavana päivänä hiihdetään Muonioon ja lopetetaan vaellus sinne. En enää kertakaikkiaan siedä tuota jatkuvaa jäässä olemista ja tärräämistä. Kai sitä kroppa alkoi olla sitä mieltä, että nyt on jo liikaa sitä rasitettu.

Seuraavana päivänä hiihdeltiin Muonioon - saunaan ja puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Nyt osaa taas hetken arvostaa suihkua, sisävessaa, tasaista lämpöä ja sähköhammasharjaa. Hyvä reissu takana.