Tervahiihto, 49km

Kävin rämpimässä Tervahiihdon 49km matkan läpi 2.3.2019 vapaalla hiihtotyylillä. Kyseessä ensimmäinen kertani Tervahiihdossa. Miksi lähdin sinne, miten valmistautuminen meni ja kuinka itse hiihto meni? Näihin kysymyksiin vastukset alla.

Olen ikäni hiihdellyt. Välillä vähemmän ja parina viime talvena hieman enemmän. Ja etenemistäni voi kutsua nimenomaan hiihtelyksi (ei hiihtämiseksi). Tekniikka on ollut täysin hakusessa niin vapaalla kuin perinteisellä ja vasta hieman yli vuosi sitten hiihdin ensimmäistä kertaa wassua ja mogrenia. Olen myös ollut täysin määrähiihtäjä. Mitä enemmän kilometrejä, sen parempi - tekniikalla ei niin väliä. Tänä talvena päätin kuitenkin muuttaa ajatteluani ja keskittyä määrän sijasta laatuun. Tavoitteena kun oli parantaa Lapponia-hiihdon Puoli Huikosen aikaani ja koska vietän talven Lapissa, on hyvät mahdollisuudet laadukkaaseen hiihtotreeniin. Kalenteriin ilmestyi myös Lapponian lisäksi Tervahiihto.

Ylläksellä

Alkuvuodesta sain hiihtopainotteisen treeniohjelman ja yritin pitää hiihdot sen mittaisena kun mitä treeniohjelma käski. Sinne jäivät päivittäiset 3-4h lönköttelyhiihdot ja tilalle tuli 1-2h hiihdot, jotka sisälsivät myös VK-treeniä. Iso muutos minulle. Tammi- ja helmikuussa oli paljon asioita sekoittamassa hyviä hiihtotreenejä. Kolmen viikon lähes yhtäjaksoiset kovat pakkaset laittoivat hiihdon sijasta juoksemaan. Hamstring-vaivat laittoivat pitämään enemmän lepopäiviä. Tervahiihto lähestyi uhkaavasti, ja ei ollut ollenkaan sellainen olo, että olisin saanut treenattua tarpeeksi hyvin ja että lähtisin luottavaisin mielin kisaan. Motivaatio oli hieman hukassa kisan suhteen.

Kävelyretkiä ja juoksua talvipuluilla.

Viikko ennen Tervahiihtoa rupesin seuraamaan sääennustetta ja viikon aikana kisapäivän ennuste vaihteli auringosta lumisateeseen. Perjantaina aamulla ajeltiin kannustusjoukkojen (eli vanhempieni) kanssa Ylläkseltä Ouluun. Käytin sukset huollossa ja ajeltiin yöksi Muhokselle. Perjantaina sää oli hyvä, mutta lauantaiksi, eli kisapäiväksi, lupasi lunta varsin reippaasti. Huvittavinta oli se, että sunnuntaiksi sääennuste näytti taas aurinkoista keliä.

Huonosti nukutun yön jälkeen lauantai valkeni juuri niin lumipyryisenä kun oli luvattu. Yritin syödä kunnon aamupalan, vaikka ruoka ei kunnolla maittanut. Jännitti. Enkä ymmärrä miksi jännitti, sillä tavoitteena oli vain päästä maaliin ja toiveissa oli, että en olisi viimeinen. Ajettiin kisapaikalle ja kun kävelin autolta hakemaan kisanumeroa, muistin, että en ottanut mukaan mitään välipalaa, jonka olisi voinut syödä lähempänä lähtöä (virhe nro.1). Kello läheni kymmentä ja menin lähtöpaikalle. Sijotuin lähdössä melko taakse (virhe nro.2), koska en halunnut olla tukkona ja ajattelin, että muut hiihtää paljon nopeammin kun minä. Kisan startista minulla meni yli 2min, että pääsin edes varsinaiselle lähtölinjalle. 

Startti tapahtui klo 10. Ensimmäinen alamäki oli melko pian lähdön jälkeen. Olin selkeästi katsonut liikaa hiihdon MM-kisoja, sillä heti ensimmäisessä alamäessä otin mallia Hakolasta ja Niskasesta - nimittäin kaaduin. Homma meni kutakuinkin näin: jätin pienen välin edellä menevään, että en aja hänen päälleen. Vieressä hiihtänyt mies ei jättänyt riittävästi väliä omaan edellä meneväänsä ja meinasi ajaa edellä menevänsä päälle. Jotta hän ei olisi ajanut kenenkään päälle, päätti hän ihan suksen kärkieni edestä suihkasta minun eteen. Säikähdin ja rupesin häntä väistämään ja ennen kun tajusinkaan, niin olin peruksillani. Ei sattunut muuhun kun egoon, mutta oli melko hankala siinä alamäessä nousta ylös kun porukkaa menee ohi molemmilta puolilta. En ollut varma pitäisikö itkeä vai nauraa, joten en tehnyt kumpaakaan

Lähtö oli siis melkoinen sumppu, kun useampi sata ihmistä yrittää ahtaa kapealle ladulle. Noin 20min siinä meni ennen kun pääsin yhtään kunnolla hiihtämään. Alkumatkasta yksi takana tuleva hiihti neljä kertaa minun sauvan päälle. Meinasin jo ärähtää asiasta, mutta onneksi hän viimeiseltä meni ohi. Sitten tuli seuraava ongelma: letkat. Kun pääsi yhdestä letkasta ohi, niin kohta oli jo seuraava letka edessä. Omaa hiihtoa ei käytännössä pystynyt hiihtämään kovinkaan paljon, sillä aina tuli uusi letka eteen, jonka ohittaminen tiesi sykepiikkiä. Vapaan baana oli yhtä pöpperöä, sillä siinä oli uutta lunta 10-15cm ja perinteisen latua ei monessa kohtaa näkynyt ollenkaan. Ehtipähän katsella maisemia kun lönkötteli letkojen perässä menemään!

Olin ottanut urheilujuomaa juomavyöhön litran sekä mukana oli neljä geeliä. Suunnitelmani oli, että en pysähdy huoltopisteille, sillä niissä saattaa joutua odottamaan ja haluaisin edetä tasaista tahtia. Tulos oli se, että kaikilla huoltopisteillä piti pysähtyä ainakin hetkeksi, että pääsi ihmismassan ohi. Ärsytti. Matkan puolivälissä minulle tuli nälkä. Sellainen nälkä, että maha ihan kurisee (virhe nro.3). Totesin, että siihen nälkään ei geeli paljon auta, mutta pysähdyin kuitenkin yhdellä huoltopisteellä syömään geelin. 

Pääsin Kalevan kuviin. Keskimmäisenä on hyvä mennä.

Noin 7km ennen maalia reitti kääntyi 90 astetta sillä seurauksella, että vastassa oli ihan järkyttävä vastatuuli. Tuntui, että vauhtini (joka siihenkin asti oli ollut hidas) pysähtyi kun seinään. Samalla hetkellä kun yritin puskea mahdottomaan vastatuuleen ja tuntui, että suksi ei vaan liiku, niin energiat loppuivat totaalisesti. DNF on kuitenkin sellainen kirjainyhdistelmä, jota en ihan helpolla halua nimeni perään, joten ei auttanut kuin puskea eteenpäin. Tässä vaiheessa hiihdin yksin. Juuri silloin, kun olisin mieluusti ollut letkassa ja halunnut peesihyödyn. Lopulta reitti meni sen verran metsikköön ja kääntyi, että vastatuuli oli enää huono muisto. Suksi alkoi taas kulkea paremmin. Jokunen kilometri ennen maalia sain vielä yhden letkan kiinni, enkä enää viitsinyt lähteä ohittelemaan. Loppumatkakin oli siis mukavaa lönköttelyä.

 

Maaliin tulin hymyillen ja ihan liian hyvissä voimissa. Aikaa oli mennyt luvattoman paljon (4:24:50) ja sijoitus oli 32/53 (lisäksi 3 keskeytti). Olin 49km matkasta noin 80% mennyt mukavuusalueella (sykkeet toki vähän korkealla, mutta hiihto tuntui helpolta) ja vain 20% matkasta oli kovempaa tekemistä. Prosenttiosuudet olisi saaneet mennä toisin päin, sillä olihan kyseessä kisa. Opin paljon tästä kokemuksesta ja nyt tiedän mitä tehdä seuraavalla kerralla toisin (jos joskus vielä Tervahiihtoon eksyn). Kisan jälkeen suihkuun mennessä sain Vaarojen maratonilta jo tutuksi tulleen horkkakohtauksen, joka meni lopulta noin tunnissa ohi. Ilmeisesti energiat oli hieman vähissä ja kylmäkin tuli hiihdon jälkeen.

Kuva: Kai Hänninen

Päivän kruunasi se, että matkalla Ylläksen-kotiin mahtavat revontulet toivottivat meidät tervetulleiksi takaisin pohjoiseen!

Seuraava kisa on sitten Lapponian Puoli Huikonen. Tällä hetkellä on hieman epävarmat tunnelmat sen suhteen. Hiihdin niin huonosti Tervahiihdon, että mietityttää kuinka tuo Lapponia tuleekaan menemään. Mutta turha kai sitä vielä on pohtia. Pidän nyt viikon täyslevon kera tulehduskipulääkkeiden ja yritän saada tuon hamstringin kuntoon kesää varten. Eli treenaan viikon verran fyysisen puolen sijasta psyykkistä puolta kesän polkujuoksuja varten - on äärimmäisen hankalaa pitää täyslepo kun ulkona aurinko paistaa täydeltä terältä ja ladut huutelee (suorastaan seireenien tavoin houkuttelee) hiihtämään. Jospa sitä kuitenkin viikon päästä taas saisi aloitettua kunnon hiihtotreenit.