Montell ja Nammala

Käytiin eilen Pallaksen suunnalla. Aluksi oli tarkoitus, että olisin hiihtänyt Kerässiepistä Olokselle, että tietäisin mitä minulla on ensiviikolla edessä Lapponia-hiihdossa. Kuitenkin suunnitelmat muuttuivat aamulla ja päätettiin ajaa Pallakselle ja lähteä sieltä hiihtelemään. Netistä ei selkeästi nähnyt, että miten latuja on ajettu, joten päätettiin reitti vasta Pallaksella kun oltiin käyty luontokeskuksesta hieman selvittämässä asiaa. Reitiksi valikoitui Pallas - lato - Keräsjärvi - Montell - Nammala - lato - Pallas.

Aurinko paistoi, maisemat oli hienot, eväsreppu keikkui selässä ja suksi luisti ihan hyvin. Ladut eivät tietenkään olleet samaa luokkaa kun mihin on Ylläksellä tottunut, mutta oli sentäs jonkinlaiset ladut.

Reissusta tuli semmoinen muistelureissu. Näissä maisemissa olen viettänyt lapsuuteni lomat. Ladolla olen ollut joitakin kertoja juottamassa Lapponia-hiihtoon osallistuneita ja ensiviikolla saan itse käyttää juomapisteen palveluita. Lato on myös ollut taukopaikka jos hiihtoreitti on sen ohi kulkenut.

Sitten päästiin itse asiaan. Oikealla minulle niin rakas Keräskero. Tätä tunturijonoa olen katsellut ja ihaillut lukemattomia kertoja. Ja vieläkin piti vaan ihailla. Kyllä tällaisissa maisemissa mieluusti asustelisi.

Lähdettiin riskillä liikenteeseen ja toivottiin, että Keräsjärveltä menisi kelkkajälki Montellille. Ja menihän sieltä. Nousu Keräskeron reunaa oli yhtä napakka kuin ennenkin, mutta aina se on yhtä mukavaa kapuamista vaikka hiki tuleekin.

Ylhäältä näkyi Outtakka. Sen huipulla haluaisin vielä joskus käydä kesällä ja talvella. Täytyy varmaan joskus tehdä hieman erilainen Hetta-Pallas vaellus ja poiketa tuon nyppylän päällä samalla.

Kun päästiin ylös, niin oli aika laskeutua tuntureiden väliin Montellin majalle. Pientä lumilippaa oli alkanut kerätä matkan varrelle. Lasku ei ole jyrkkä, mutta se on kuitenkin jännittävä ohuiden suksien kanssa. Pysyin kuitenkin pystyssä.

Monien mielestä ihana ja tunnelmallinen Montell. Sinne joku oli ehtinyt jo laittaa tulet takkaan niin päätettiin paistaa makkarat. Pitkä tauko lämpimässä auringonpaisteessa upeissa maisemissa oli varsin mukava.

 

Sukulaku on hyvää

Sitten matka jatkui kohti Nammalaa ylämäkeen.

Sinne se Montellin tupa jäi

Siellä se Nammala uusi tupa nököttää tuntureiden sylissä. En enää muista, että miksi vanha tupa purettiin ja uusi rakennettiin uuteen paikkaan, mutta vanha tunnelma on poissa. Muisteltiin myös lämmöllä Elsaa, joka aikoinaan piti Nammalan kodassa kahvilaa. Elsalta sai hyvää itsetehtyä munkkia ja lohileipiäkin oli tarjolla tunturissa. Eipä ole kotaa enää. Maisemat on kuitenkin hienot edelleen.

Nammalan uusi tupa on... noh... uusi. Tunnelmaton, mutta uusi. Mutta eiköhän sitä tähänkin totu. Ja oikeasti tupahan ei ole mitenkään vasta tehty vaan se on otettu käyttöön vuonna 2013. Mutta minulle se on uusi tupa.

Nammalalta pääsi sitten laskemaan. Nammalasta ladolle on usean kilometrin mittainen rauhallinen lasku. Ei tarvi jalat täristen jarrutella ja pelätä, että koska menee nurin.

En tiedä, että mikä näissä viitoissa viehättää, mutta joku niissä vaan on. Piti ihan alkaa poseeraamaan viitan kanssa. Oli niin nätisti karvainen.

Matka kulki hyvin Pallakselle. Kilometrejä tuli vain 33, mutta tällä kertaa hieman haastavammassa maastossa kun noustiin tunturiin. Aurinko jaksoi paistaa koko päivän, mutta silti keli pysyi pakkasella. Ehdin päivän aikana suunnitella, että olisi kiva vielä tämän kevään aikana lähteä liukulumikenkäretkelle Pallakselta tuntureiden yli käymään Nammalassa. Saapi nähdä onnistuuko suunnitelma vai jääkö haaveeksi.

Ja munkki maistuu Pallaksella

Aakenuksen huiputus

Torstain Aakenuksen reissusta jäi vähän hampaankoloon, joten ei auttanut muu kun lähteä tänään sinne uudestaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten kamat kasaan, auton nokka kohti Totovaaran parkkipaikkaa ja matkaaminen noin 36km päähän. Vanhemmat lähti kiertämään Aakenusta ja mä lähdin suuntaamaan Aakenuksen päälle. Ajatus oli tavata Pyhäjärven kämpällä.

Siinähän se reitti nököttää.

Jotkut oli jo laskeneet Aakenukselta alas, joten seurailin heidän jälkiään ylös. Parin päivän aikana satanut, noin 20cm lumivaippa, teki ylämäestä hieman raskaamman. Pääsin kuitekin kapeilla suksilla ylös ihan riittävän hyvin. 

Sitten vaan seuraamaan tolppia pitkin Aakenuksen huippu(j)a. Aakenushan on todella pitkä tunturi. Puuton alue on lähemmäs 10km pitkä. 

Ensin kävin Vasalaen lähettyvillä, josta jatkoin Moloslaelle. Sieltä pienen kurun kautta huiputtamaan Pallilaki (en todella tiedä kuka on keksiny näiden huippujen nimet..) ja lopuksi Vareslaen lähettyviltä Pyhäjärven kämpälle. Ylhäällä tunturissa oli kova sivutuuli,  mutta kapeilla suksilla pärjäsi yllättävän hyvin. Piti vaan kokoajan keskittyä siihen, että mistä hiihti, koska välillä kiviä pilkisteli lumen alta. Jos maisemia halusi ihailla, niin piti pysähtyä. 

Lasku Pyhäjärven kämpälle oli mielenkiintoinen kapeilla suksilla. Alkuun reitti oli ihan lumessa ja taas suunnistin osittain tuurilla. Reittimerkkejä ei aina ollut kovin hyvin näkyvissä. Hyvissä ajoin kuitenkin löysin toisten tekemän uran ja lähdin seuraamaan sitä. Välillä uskalsi laskea uraa pitkin, mutta välillä tyyli oli se, että toinen suksi uralla ja toinen jarruttamassa umpisessa. Alamäessä piti jarrutella jatkuvasti kun pelotti että kaadun ja katkasen suksen samalla. Lunta on reilusti, joten kaatuminen ei olisi sattunut, mutta en tiedä kuinka olisin kammennut sieltä hangesta itseni ylös. Onnellisesti pääsin kuitenkin ehjillä suksilla kaatumatta perille asti. 

Matkaa Totovaaran parkkipaikalta Aakenuksen huippujen yli Pyhäjärven kämpälle tuli 13km. Vanhemmat eivät olleet vielä kämpällä, joten lähdin hiihtämään Pyhäjärveä pitkin heitä vastaan. Ajatukseni oli, että jään heitä odottamaan Pyhäjärven toiseen päähän ja pidän odotellessa evästauon. Kuitenkin kun pääsin järven päähän, niin hekin tulivat sinne. Hiihdimme Pyhäjärven tuvalle evästauolle.

 Ja siitä matka jatkui reippaaseen tahtiin takaisin autolle Totovaaraan.

Hyvä reissu takana ja nyt ei jäänyt mitään hampaankoloon. Paitsi että tietenkin tuo tunturi olisi kiva huiputtaa myös kesällä...

Aakenuksen suunnalla

Kolmen sateisen ja harmaan päivän jälkeen aurinko taas näytti itsensä. Se tarkoitti sitä, että halusin lähteä jonnekin hieman pidemmälle lenkille. Sain autokyydin Totovaaraan kaveriltani ja lähdimme yhdessä nousemaan Aakenuksen rinnettä ylös - minä suksilla ja kaverini kävellen. Oli mahtavaa kun aurinko paistoi ja näkyvyyttä oli hyvin. Sain huomata, että sukset oli hyvä valinta, vaikka ne olivatkin vain normaalit hiihtosukset eikä esim. tunturisukset. Kävellen homma oli rankan näköistä kun upotti. 

Pääsimme Vasalaelle, mutta sitten kaverini joutui luovuttamaan. Oli mahdotonta kävellä ylemmäs kun kokoajan upotti melkein polveen asti. Suksien kanssa homma oli  helppoa eikä upottanut juurikaan. 
 

 

Tämän ylemmäs ei päästy tällä kertaa.

Olin jo aikaisemmin pukenut päälleni kaikki vaatteet mitä minulla oli mukana. Mutta koska ylhäällä tuuli kovasti, niin oli niin kylmä etten halunnut minäkään jatkaa ylemmäs. Kaverini lähti takaisin autolle ja lähti ajelemaan seuraavaan kyläpaikkaansa. 

Aakenus on todella pitkä tunturi

Minä päätin ylhäällä ottaa suunnaksi Porokämpän. Näytti, että porokämpän suuntaan lähti reittimerkit, niin ajattelin että voisin päästä sinne eksymättä. Tietenkään minulla ei ollut mukana kunnon karttaa, kompassia tai gps:ää. Eräs toinen hiihtäjä lähti samoihin aikoihin suuntaamaan myös porokämpälle. Puurajassa reittimerkit kuitenkin katosi ja mietin jo, että minun pitää palata takaisin. Kuitenkin toinen hiihtäjä oli tietävinään, että missä porokämppä oli ja ehdotti että minä voisin avata latua kun olin nuorempi. Sanoin hänelle, että voin avata latua jos hän kertoo suunnan minne kuuluu mennä. Hän osoitti suuntaa reilusti vasemmalle. Hiihdin parikymmentä metriä ja rupesin epäilemään suuntaa. Joten lähdettiin etsimään mahdollisia jälkiä selkeästi eri suunnasta kun mitä hän oli alunperin näyttänyt. Hetken etsimisen jälkeen löysin vanhat jäljet ja huutelin uudelle kaverilleni, että uskon niiden menevän porokämpälle ja aion lähteä seuraamaan niitä. Tyyppi lähti perään. Jäljet menivät juurikin sinne minne me molemmat haluttiin: porokämpälle. Hyvin suunnistettu minulta. Ei ollut ensimmäinen kerta kun kämppä on löytynyt tuurilla. Toinen hiihtäjä kiitteli suunnistusavusta.

Porokämppä

Puiden seassa oli lämmintä, joten vaatteiden vähentämisen jälkeen lähdin jatkamaan matkaa. Jatkoin vanhojen jälkien seuraamista välillä lähes umpisessa tarpoen. Hyvän tuurin ansiosta lunta ei kuitenkaan mennyt monoihin. Oli mukava välillä hiihdellä muutakin baanaa kun hienoa hiihtobaanaa.

Siinä se jälki menee, hieman ummessa vaan.

Välillä mentiin hieman syvemmällä.

Jälkiä seuraamalla pääsin suunnitelman mukaan hoidetulle ladulle ja sitten vaan vauhtia lisää. Hiihtelin Haavepalon näköalapaikan kautta Villen kämpälle evästauolle.

Haavepalo

 

Tauon jälkeen jatkoin Kesänginkeitaan kautta kämpälle. Retki kesti noin kuusi tuntia ja matkaa tuli reilu 35km. Mikäs se oli mahtavassa auringonpaisteessa hiihdellä koko päivä.